Pajunummen ponitalli; osa 4: kolmas osa

Moi! Tässä vihdoin viimeinen osa tätä PP nelosta! Tässä on siis jouluaatto loppuun, vähän tallilta, ja myös esim lahjoja ja jouluruuan syöntiä. Eli jatkuu siitä mihin edellinen jäi, edelleen 24. joulukuuta!

 

Pajunummen ponitalli; osa 4: kolmas osa

16.41
Jade

Päätallille vievällä polulla ja sen ympärillä oli todella paljon ihmisiä, kun kaikki purkautuivat maneesista pois. Olin juuri puhunut Lean kanssa ja onnitellut muitakin voittajia, mutta nyt halusin löytää Iiriksen. Minun kävi häntä niin paljon sääliksi, Duel oli alkanut temppuilemaan heti maneesiin päästyään.

Pujottelin ihmismassan välissä ja päätallin lämpimät jouluvalot tulivat pian näkyviin. Tiesin, että Duel oli viety sinne, sillä sen oma karsina on siellä. Toivoin vain että Iiris oli siellä vielä.

Hölkkäsin tallin isoista ovista sisään. Lämpö tulvahti heti kasvoilleni ja porukkaakaan ei ollut tallissa niin paljoa, sillä sinne ei saanut tulla kuin tallilaiset. Katseeni kiersi tallissa etsien Duelin karsinaa, koska en muistanut missä se tarkalleen oli. Silmäni spottasivat onneksi Duelin harmaaläikikkään karvan vasemalla puolella tallia. Kävelin pikaisesti sinne ja kurkkasin karsinan oven yli.

Iiris istui karsinan kulmassa hiljaa nyyhkyttäen ja sivellen samalla Duelin päätä. Ori oli laskenut päänsä Iiriksen pään korkeudelle ja näytti yrittävän lohduttaa tyttöä, jos hevonen voi niin tehdä. Poikkeuksellisesti Duel antoi myös Iiriksen silittää itseään.

”Iiris, onko kaikki hyvin?”, kysyin hiljaa. Iiris säpsähti pienesti ja nosti päänsä minua kohti.

”J-joo”, hän sopersi pyyhkien samalla hihallaan kyyneliä pois.

”Saanko tulla sinne?”, kysyin lempeästi. Iiris nyökkäsi katse maassa ja käsi Duelin kaulalla. Avasin karsinan oven ja laitoin sen kiinni perässäni. Kävelin Iiriksen luo, istuin alas ja kiersin käteni hänen olkapäiden ympärille. Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta pääni löi tyhjää. En tiedä kumpi herätti minussa enemmän tunteita, Iiris itkemässä yksin vai Duel noin lempeänä.

Parin minuutin päästä avasin vihdoin suuni:

”Kuule, Duel on välillä aika vaikea, älä syytä itseäsi. Yritit kaikkeasi, mutta Duel vain päätti olla tottelematta. Olet mahtava”. Ja oikeasti tarkoitin tuota. Iiris oli hetken hiljaa ja vain katsoi Duelin kavioiden viereen.

”Joo. Minua varoitettiin, mutta en tiennyt että tällä on ihan näin vahva tahto”, hän lopulta sanoi ja naurahti viimeisen jutun kohdalle. Hymyilin surumielisesti Iirikselle. Hetken hiljaisuuden jälkeen Duel hörähti ja ravisti päätään isosti. Hetkessä karsina oli täynnä Duelin irtokarvaa ja hiekkapölyä. Aloimme samantien yskiä Iiriksen kanssa ja pomppasimme nauraen ylös, pois pölypilven luota. Iiris halasi minua nauraen ja samassa puhelimeni piippasi.

”Voi eih isä laittoi, että on täällä kohta”, voihkaisin ja katsoin Iiristä pahoittelevasti. Hän kuitenkin vain hymyili ja sanoi:

”Ei se mitään, minä harjaan Duelin vielä kunnolla ja lähden itsekin. Nähdään taas joskus!”.

”Joo nähdään, moikka!”, hyvästelin Iiriksen ja puolijuoksin tallin ovista ulos. Pysähdyin kuitenkin kuin seinään muistaessani, että Essi oli ajatellut tulevansa meidän kyydillä. Kaivoin puhelimen taskustani samalla kun aloin kävelemään ponitallia kohti. Selasin isän numeron ja soitin hänelle.

”Hei, iskä, voiko Essi tulla meidän kyydillä?”, kysäisin vilkuillen ympärilleni samalla. Tähän aikaan vuodesta oli pimeää jo viideltä ja suurin osa katsojista oli jo lähtenyt.

”Joo toki”, isä vastasi ja taustalla kuului auton ääniä.

”Käynkin vielä tankkaamassa, eli tulen noin 10min päästä”, hän jatkoi.

Sanoimme heipat ja samaan aikaan riuhtaisin ponitallin oven auki. Tungin puhelimeni ratsastushousujen taskuun ja olin kävelemässä Wentin karsinaa kohti. Pysähdyin kuitenkin jälleen, sillä Essi ei ollutkaan siellä. Käännyin ympäri ja hän oli käytävän toisella puolella Pulmun karsinan luona.

”Moi, mitäs sinä Pulmun kanssa?”, kysyin hieman yllättyneenä hymyillen ja kävelin hänen luo. Essi vilkaisi minua ja vastasi:

”No katso nyt mikä pikkuinen karvapallo”. Naurahdin huvittuneena. Pieni tamma näytti todella nauttivan Essin rapsutteluista ja hellyin sille itsekin. Nostin käteni oven yli karsinan puolella ja pörrötin sen pehmoista talvikarvaa.

”Wentinkö meinaat hylätä?”, hymyilin edelleen. Essi nosti päänsä samantien kauhistunut ilme kasvoillaan ja huudahti:

”En ikinä!”. Nauroin ystävällisesti hänen reaktiolleen.

”Mutta niin Essi, tuletko siis meidän kyydillä?”, kysyin muistaessa asiani.

”Jos teille käy niin sitten”, hän vastasi virnistäen.

”Joo käy, iskä on tässä suunnilleen kymmenen minuutin päästä”, kerroin ja katselin vielä hetken Essin lepertelyä Pulmulle, kunnes kysyin:

”Hei käydäänkö vielä katsomassa Paraa ja muutenkin päätallissa?”.

”Joo”, hän vastasi irrouttautuen vihdoin Pulmusta.

 

Päätallissa ei ollut melkein ketään, vain satunnaisia hevosenhoitajia. Suuntasin samantien tallin päätyyn, jossa oli rauhallinen paikka Paran karsinalle. Paraa ei aina voinut pitää muiden tammojen kanssa pihatossa, eikä tallissa vilkkaiden hevosten viereen johtuen sen traumoista ja arkuudesta. Siksi Paran vieressä oli Silverin karsina ja Paraa vastapäätä Lakun. Lähestyin Paran karsinaa varovasti vihellellen sekä naputellen kynsilläni sen karsinan reunaa. Para oli juuri syömässä ja saattaisi säikähtää yllättävää tuloamme.

”Para..”, kutsuin sitä lempeästi. Tamma nosti päänsä hitaasti ylös heinistä ja hörähti minut nähdessään. Se käveli keinahtelevaan tapaansa ovelle ja työnsi varovasti turpaansa minua kohti. Silitin sitä lempeästi höpötellen sille rauhoittavasti. Essi katsoi minua koko ajan vaikuttuneena ja hieman yllättyneenä siitä miten Para luotti minuun. Hymähdin hänelle ja siirsin katseeni tallikäytävälle josko siellä olisi joku tallityöntekijä. Sattumalta sisään käveli juuri Jenni kottikärryjen kanssa.

”Odota tässä”, sanoin Essille ja huudahdin Jennin nimen. Nainen pysähtyi ja katsoi minua kysyvästi.

”Voisinko mennä vielä rapsuttamaan Paraa sen karsinaan?”, kysyin toiveikkaasti.

”Hmm, sinähän olet ennenkin toiminut Paran kanssa, vai?”, Jenni kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyökkäisin ja hän vastasi hymyillen:

”Mene vain”. Kävelin takaisin Essin luokse ja hänen ilmeensä kertoi, että oli kuullut mitä puhuimme. Avasin kiireesti karsinan oven, luikahdin sisään ja jätin sen hieman raolleen.

”Joo, hei rakas”, kuiskailin Paralle, joka tuli ovelle minua vastaa. Tamma asetti päänsä käsieni päälle minun seisoessa sen vieressä. Tämä todella luotti minuun. Hymyilin itsekseni ajatukselle ja rapsuttelin tammaa oikein kunnolla.

”Voinko tulla?”, Essi kysyi hymyillen ovelta.

”Joo”, minäkin hymyilin.

 

Vihdoin isän auto saapui pihaan ja hyppäsimme Essin kanssa sen kyytiin. Autossa oli ihanan lämmin verrattuna talven -7 lämpötilaan. Olin jo väsynyt tästä tallipäivästä, mutta joulu ei olisi vielä ohi.

”Muuten, onnea Essi sen radan voitosta! Ja kerro sille ponillesi terveisiä”, isä sanoi yhtäkkiä tarkoittaen jälkimmäisenä vitsinä.

”Kiitos”, Essi vastasi hymyillen. Minäkin hymyilin, väsyneenä tosin.

”Ja hyvin sinullakin meni Jade!”, iskä tajusi sanoa.

”Menit isolla orilla kyllä”, hän jatkoi hieman järkyttyneenä.

”Nohh, ei se kyllä mitenkään älyttömän iso ollut, Pive siis”, naurahdin.

”Näitkö sen ison ruskean ruunan, sen Kingin jolla Lea meni? Se vasta iso on”, sanoin vielä.

”Sen kanssa sinä et muuten sitten hyppää”, isä katsoi minua peruutuspeilin kautta kauhistuneena. Hymähdin vain hieman huvittuneena. Vaikka isäni aina oli tukenani ratsastusharrastuksen kanssa ja auttoi minua eteenpäin, hän myös vähän pelkäsi puolestani. Ja niin oli aina pelännyt. En kuitenkaan voinut luvata, etten hyppäisi Kingillä.

Pian olimme Essin kodilla. Sanoimme heipat ja toivotimme hyvät joulut, ja lähdimme ajamaan kotiin.

 

 

18.17
Sara

”Noniin, tulkaas syömään”, kuulin äitini äänen keittiössä ja melkein heti perään kuului 10-vuotiaan siskoni juoksuaskeleet. Äiti oli varmasti laittanut isot joulukattaukset, ja se sai minutkin innostumaan. Suljin heppakirjan mitä oli lukemassa ja ryntäsin joulupöydän ääreen. Tarjolla oli melkein kaikkea mahdollista; kinkkua, perunalaatikkoa, erilaisia salaatteja, maksalaatikkoa, porkkanalaatikkoa, kurkkua ja tomaattia. Sivupöydällä odottivat piparit ja glögi.

”Nammm”, henkäisin ja istuin omalle paikalleni. Äiti hymyili minulle ja vihdoin isäkin saapui keittiöön, niin pääsimme syömään.

Olin ruuan jälkeen niin täynnä, että jaksoin hädin tuskin kävellä sohvalle makaamaan. Vaikka olin jo 12 vuotta, en malttanut odottaa lahjojen avaamista.

Pian ”joulupukki” jo tulikin. Tiesin hänen olevan naapurimme, mutta esitin mukana pikkusiskoni takia. Lahjoja oli monta säkillistä. Itseasiassa yllätyin niiden määrästä. Kaikkien pakettien kyljessä luki saajan nimi, joten ne oli helppo jakaa. Pääsimme vihdoin avaamaan paketteja. Pikkusiskoni tapansa mukaan repi niitä auki hirveällä vauhdilla, kun taas minä käytin siihen paljonkin aikaa. Otin jännittyneenä ensimmäisen paketin käteen ja repäisin nauhan pois sen ympäriltä. Toivoin kovasti saavani niitä ratsastustavaroita mitä olin pyytänyt. Ensimmäisestä paketista paljastui lempikirjasarjani kolme ensimmäistä osaa, joita olin pitkään toivonut. Toisesta tuli mustat, ohuet ratsastushousut kesälle, ja toisesta ratsastushanskat. Sain myös kaksi heppajulistetta ja lahjakortin Horzeen. Yhdestä paketista tuli ihana, vaaleansininen huppari, ja yhdestä Niken mustat shortsit. Muutamat sukat sain myös.

Illalla olin todella onnellinen saamistani lahjoista. Käytin loppuillan viestitellen Jaden kanssa kisoista ja tulevista asioista.

 

 

19.04
Viivi

Olin liian liikuttunut kaikesta mitä olin saanut lahjaksi. Tulisin käyttämään niitä kaikkia niin paljon. Päätin samantien lahjojen availun jälkeen soittaa Essille. Lukittauduin huoneeseeni ja selasin Essin numeron. Hän vastasi pian.

”Moi!”, huudahdin.

”Moi”, Essi vastasi ja kuulin hänen äänestään että hän hymyili.

”Mitä kaikkea sait?”, jatkoin innokkaana.

”Mmm no paljon tallitavaroita ja lahjakortteja, ja tietysti vaatteita”, Essi kertoi.

”Ihanaa!”, huokaisin ihaillen.

”Minä sain uudet kisahousut, uuden raipan, Vinhalle sinisen riimun, riimunnarun ja jännesuojat, lahjakortin H&M:älle ja uusia vaatteita. Ja minulle on varattu myös yksityistunti parin viikon päähän!”, kerroin innoissani.

”Uuuuu siistiä”, Essi henkäisi.

”Kuule, Viivi, minun pitää mennä”, Essi voihkaisi.

”Anteeksiii, heippa ja olet paras”, hän vielä sanoi lämpimästi ja lopetti puhelun minun sanottuani heipat. Hymyilin väsyneesti itsekseni, enkä ollut yhtään vihainen Essille siitä että hänen piti lopettaa.

 

 

 

 

 

 

Siinä oli vihdoin PP:n nelososan viimenen pala!! Tää on siis tosi pahasti jäljessä oikeesta ajasta, joten nyt mä vaa skippaan paljon kuukausia, et päästään kesään :/ Kiitos ku luit ja kommentoi jos haluut! 😘

Sanat: 1421