Pajunummen ponitalli; osa 5

Moiii, nyt vihdoi taas PP:tä, tällä kertaa on jo kesää (ja oon edellee jäljes :S)! Ei oo mitää erikoista täs, vaa tällästä perus tallijuttuu :D (sekava selitys)

 

Pajunummen ponitalli; osa 5

Kahdeskymmenesseitsemäs kesäkuuta, tiistai, 9.24
Viivi 

Bussini saapui kymmenen minuutin jälkeen tallin pysäkille ja nousin pois kyydistä. Suorastaan hyppelin innosta tallitien alas, sillä menisin katsomaan Vinhaa ja ehkä ratsastamaan sillä. Tallipiha oli todella autio ja ainoa elonmerkki oli laitumilla liikkuvat hevoset. Sinne kaikki olivat päässeet ruohoa syömään kuun alussa. Päätallissa kuului olevan jo pari aamutallilaista, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.

Pysähdyin laitumille johtavan tien haaraan. Muistaakseni Vinha oli päästetty tuntihevosten kanssa samalle laitumelle, koska se tulee toimeen niiden kanssa. Menin siis ruuna/ori-laitumen portille ja skannasin aluetta silmilläni. Vihdoin erotin Vinhan kaukaa laitumen reunalta. Nappasin sen riimun riimutelineestä mukaan, aukaisin laitumelle johtavan portin ja lähdin oriani kohti. Viheltelin samalla, sillä Vinha tunnistaa ääneni ja tulee luokseni jos haluaa. Suunnistin päättäväisesti Vinhaa kohti ja se nosti päätään.

”Vinhaa”, yritin ja jäin seisomaan paikalleni. Ori hörähti ja otti varovaisen askeleen minua kohti. Pian toisen, sitten kolmannen, ja hetken kuluttua Vinha oli kävellyt vapaaehtoisesti luokseni. Melkein säteilin ylpeydestä. Onneksi minulla oli Vinha. Pujotin riimun sen päähän ja lähdin taluttamaan sitä pois laitumelta.

”Voi että miten taitava poika olet”, kehuin sitä samalla enkä voinut estää hymyäni.

 

Vein Vinhan yksityistalliin sen omaan karsinaan ja kiinnitin riimun löysästi kaltereihin. Harjasin orin ja kun se oli pitkään kiltisti, saatoin antaa sille namin palkkioksi. Vein pian harjakassin takaisin satulahuoneeseen ja palasin takaisin karsinalle. Jäin nojaamaan karsinan oveen ja katselin Vinhaa mietteliäänä. Se katsoi minua takaisin lempeästi, pää hieman kallella. Hengähdin syvään ja avasin suuni, vaikka Vinha ei sitä ymmärtäisi:

”Okei poika. Voisin testata ratsastaa sinulla ilman satulaa, pitkästä aikaa.. Kunhan olet kiltisti..”, puhuin ja sivelin samalla sen pehmeää turpaa. Mietin vielä hetken ja kävin sitten hakemassa sen suitset. Jännitys kihelmöi vatsaani, mutta uskoin tämän menevän hyvin. Menin sisälle karsinaan, suljin oven ja otin riimun kokonaan pois Vinhalta. Nostin ensin ohjat sen kaulalle ja sitten annoin sille kuolaimet kädeltäni. Sain suitset kokonaan sen päähän ja kiristelin vielä hihnoja. Vinhan suitsien otsapannassa oli kimaltelevia helmentapaisia koristeita, jotka saivat orin näyttämään vielä suloisemmalta. Painoin suukon sen turvalle ja avasin karsinan oven.

Kävelin kentälle Vinhan kanssa. Olin kysynyt jo edellisenä päivänä Inkalta luvan käyttää kenttää, kunhan Vinha olisi rauhallinen aamulla, joten se oli jo hoidettu. Suljin portin perässäni ja hain jakkaran kentän reunalta. Odottelin hetken Adeliinaa, joka oli luvannut tulla vahtimaan itsenäistä tuntiani. Pian hän saapuikin ja nousin Vinhan selkään. Aistin heti orin rauhallisuuden. Ohjasin Vinhan kaviouralle ja aloimme mennä alkukäyntejä. Luisuin yllättävän paljon Vinhan selässä, mutta ihmekkö tuo kun en ole pitkään aikaan ratsastanut ilman satulaa.

Kävelimme kentällä, ja kaikki muu ympäriltäni katosi. Keskityin vain hevoseen, minun omaan hevoseeni, joka oli kuin enkeli. Luotin Vinhaan tällä hetkellä 110%. Tasapainonikin alkoi parantua ja Vinha näytti reipastuvan. Tein sen kanssa pieniä voltteja ja pysähdyksiä kuin testatakseni, että se varmasti tottelee minua, ikään kuin se olisi tarpeellistä. Vilkaisin kentän laidalle Adeliinan, joka näytti peukkua ylpeästi hymyillen. En voinut estää kasvoilleni kohoavaa leveää hymyä, ja peitin sen hautaamalla kasvoni hetkeksi Vinhan harjaan. Taputin oria samalla kun nostin pääni ja kohotin katseeni taas eteenpäin.

Kentän pitkä sivu läheni askel askeleelta. Katselin sitä jännittyneenä, sillä tarkoitukseni oli ravata siinä kohdassa. Kulmaan tullessamme napautin pariin kertaan Vinhan kylkiä päättäväisesti ja se nosti parin käyntiaskeleen jälkeen ravin. Hölskyin selässä kuin mikäkin, ja pidin Vinhan harjanjuuresta kiinni, etten vahingossa pidättäisi sitä ohjista. Juuri ennen seuraavaa kulmaa luiskahdin orin selästä ja pyörähdin maassa kyljelleni. Nousin hiekalle istumaan, olin hetken hiljaa ja purskahdin sitten nauramaan. Ponnistin ylös ja menin virnuillen Adeliinaa vastaan.

”Olet kai kunnossa?”, hän varmisti.

”Joo, ei edes sattunut. Vinha ravasi tosi hyvin”, hymyilin. Lähdin hakemaan Vinhaa, joka jolkotteli ympäri kenttää ja taputin sitä saatuani sen kiinni.

”Ei ollut sinun vika, hieno poika”, kehuin Vinhaa ja nousin takaisin ratsaille. Ravasimme vielä vähän ja tällä kertaa pysyin kyydissä. Lopetimme tunnin ja vein Vinhan takaisin talliin.

 

 

10.09
Essi

Olin juuri jäänyt katsomaan Viiviä, joka ratsasti Vinhalla itsenäistä tuntia. Suoraan sanottuna olin erittäin yllättynyt. Kaksikolla näytti menevän paremmin kuin koskaan. Nyt he olivat lähteneet jo talliin. Kun olin vihdoin saanut itseni irti tuijottamasta tyhjää kenttää, juoksin heidän peräänsä.

”Viivi! Apua, teillä meni niiin hyvin!”, henkäisin heti päästyäni Vinhan karsinalle. Viivi oli halailemassa Vinhaa ja hymyili minulle. En olisi ikinä uskonut, mutta pieni kateellisuuden tunne pulpahti esiin jostain syvältä.

”Kiitos”, Viivi vastasi ja pussasi Vinhan kaulaa. Työnsin kateellisuuteni syrjään ja pakotin kasvoilleni tekohymyn. Katsoin hetken kun Viivi hoiti hevostaan ja lähdin sitten toimistoa kohti.

Toimistoon en kuitenkaan edes ehtinyt, kun Sara juoksi minua vastaan.

”Hei, Essi, arvaa mitä sain juuri kuulla!”, ja huohotti innoissaan.

”No?”, kysyin malttamattona kun jatkoimme kävelyä toimistolle.

”Hope on kantavana!”, Sara töksäytti ja jäi odottamaan reaktiotani. Pysähdyin kuin seinään ja jäin paikalleni seisomaan suu auki.

”Mitä??”, puolikiljaisin ja läpsäisin käden suulleni estääkseni enemmän meluamisen. Hope saa varsan?

”Joo!”, Sara nauroi yhtä hämmästyneenä.

”Varsojen on laskettu syntyvän ensi kesän alussa”, hän jatkoi.

”Oho… Kylläpä täällä on tapahtunut paljon sitten viime näkemästä”, henkäisin vieläkin yllättyneenä.

”On kyllä”, Sara vahvisti.

 

 

16.17
Jade

Saavuin tallille tarkoituksella ajoissa ja kävelin ripeästi päätallin ohi toimistoon. Minulla olisi koulutunti viideltä ja halusin jo tietää kenellä hepalla pääsin. Vetäisin toimiston oven auki ja katseeni kiersi tilassa.

”Moi!”, sanoin iloisesti huomattuani Inkan huoneessa. Hän vastasi minulle hymyillen ja käännähdin katsomaan tuntilistoja oven vieressä. Silmäni vaelsivat etsien oikeaa tuntia, kunnes pysähtyivät järkyttyneinä. Henkäisin terävästi. Paperissa minun nimeni kohdalla luki Ukko. Päässäni sinkoili liian monta ajatusta. Miksi olin saanut Ukon? Vanhan, äkäisen hevosen! Pyörähdin uudelleen katsomaan Inkaa silmät pyöreinä ja hän katsoi minua hymyillen hieman.

”Miksi.. miksi sain Ukon?”, änkytin hieman hermostuneena.

”Noh, eipä siihen mitään erikoista syytä ole, vähän vaihtelua vain”, Inka vastasi kohauttaen olkapäitään.

”Sitä paitsi kyllähän Ukkokin liikuntaa tarvitsee”, hän lisäsi pilke silmäkulmassa. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin muutaman kerran syvään.

”Okei.” sanoin niellen pettymykseni.

”Onko Ukko tallissa? Voinko mennä katsomaan sitä?”, kysyin.

”On joo, mene vain rauhassa tutustumaan”, Inka hymyili tyytyväisenä ja sanoi vielä lähtiessäni:

”Hyvin teillä menee”. Kävelin ulos toimistosta ja vähällä oli etten purskahtanut itkuun. Olin toivonut jotain taitavaa ja ihanaa hevosta, kuten vaikka Kipaa. Nykäisin päätallin oven voimakkaasti auki ja menin Ukon karsinan luo. Se oli siellä syömässä juurituotua heinää ja nosti päänsä hetkeksi minun tullessa lähelle. Sitten se laski päänsä takaisin ja jatkoi rouskuttamista. Huokaisin jälleen syvään. Olin nähnyt pikaisesti listasta, että tunnille tulee myös Mila, Silver ja Laku. Mutta ei auttanut valittaa. Kaivoin ratsastuskassistani kypärän ja hanskat, ja laitoin ne päälle. Menin varovasti Ukon karsinan ovelle ja avasin sen.

”Hei”, sanoin hiljaisella äänellä sille. Ukko nosti taas päänsä ja pärskähti kuuluvasti. Siirryin lähemmäksi vanhaa ruuna ja silitin sen kaulaa. Katsoin tarkkaan kaikkia Ukon eleitä, sillä en tiennyt kunnolla miten sen kanssa tulisi olla.

”Olethan kunnolla tänään, jooko?”, jatkoin sille puhelua. Tosiasia oli se, että minua jännitti aivan hirveästi, mutta yritin silti parhaani peittääkseni sen. Vilkaisin kelloa: 16.27. Päätin alkaa laittamaan hevosta jo kuntoon, sillä muuten tulisi hieman kiire. Lähdin hakemaan sen harjakassia, ja samalla ryhdistäydyin. Ukkokin oli vain hevonen, ei mikään hirviö joka puree jokaista lähelle sattuvaa.

Palasin karsinaan luottavaisemmin mielin ja jopa halailin Ukkoa. Minusta tuntui, että aloin tykästyä vähän liikaakin tähän hevoseen.

 

 

17.01
Karoliina

Nousin Tupsun selkään hieman myrtyneenä, sillä Tupsu ei todellakaan kuulunut lemppareihini. Yritin kuitenkin työntää tunteen pois. Ei tälläinen kuulu normaaliin ajatteluuni. Meillä oli vielä koulutunti, jossa olisi tarkoituksena tehdä liikkeitä mahdollisimman pienillä avuilla.

”Hei Aada, tulisitko katsomaan ovatko nämä jalustimet samalla korkeudella?”, huikkasin ratsastuksenopettajalle. Hän käveli luokseni ja katsoi hetken minua Tupsun selässä.

”Vasempi on ehkä hieman ylempänä”, Aada lopulta totesi ja auttoi minua saamaan ne samalle tasolle. Vihdoin pääsimme aloittamaan. Ensimmäisenä menimme alkukäyntejä kaviouralla. Kiristelin samalla vielä satulavyötä hieman ja totesin harmissani Tupsun kävelevän tosi laiskasti. Annoin vähän pohkeita ja poni meni muutaman askeleen kovempaa vauhtia. Jatkoin samalla tavalla ja vihdoin pääsimme ravaamaan. Hajoittauduimme kahdelle eri puolelle kenttää, toiselle puolelle kolme ja toiselle neljä. Molemmin puolin lyhyet sivut oli aina tarkoitus ravata. Pääsimme Tupsun kanssa ensimmäiselle sivulle, ja vaikka kuinka annoin pohkeita ja maiskutin, Tupsu ei lähtenyt raviin. Nieleskelin kyyneleitä. Meillä ei varmasti tulisi sujumaan.

Parin ravittoman pätkän jälkeen yllätyin suuresti. Toisella lyhyellä sivulla Tupsu ikään kuin huoahti pienesti ja nosti ravin, jolla pääsin jopa keventämään. Taputin ruunaa kiitollisena ja seuraavat sivut menivätkin hyvin.

 

 

17.34
Kasper

Pääsin pitkästä aikaa menemään Kingillä koulutunnin ja hyvä että pääsinkin. Kingi selkeästi panosti tähän. Kun pääsimme pienen käyntitauon jälkeen taas ravaamaan, olimme Kingin kanssa ensimmäinen ratsukko ravipätkällä. Napautin pari kertaa ruunan kylkiä ja se nosti ravin. Pääsin nopeasti keventämään Kingin askelien tahtiin, vaikkakin sen ravi oli hieman pomputtava hevosen ison koon vuoksi. Olisi kiva päästä hyppäämään joskus Kingillä…

”Noniin, kun kaikki on ravannut, voimme ottaa hiukan laukkaa. Kasper voi aloittaa, laukataan yksi kerrallaan tien puoleinen pitkä sivu!”, Aadan ääni kaikui kentän läpi.

Tunsin hieman jännittyneeni, mutta tottelin käskyä ja kun muut olivat pysähtyneet, nostin ravista laukan. Kingin ensimmäinen laukka-askel oli hieman epätasapainoinen, joten horjahdin satulassa, mutta en tippunut.

Sivun keskellä Kingi kuitenkin hyppäsi pienen pukkihypyn. Olin niin keskittynyt laukkaan, etten ehtinyt ollenkaan varautua siihen ja lensin satulasta kädet edellä maahan. Kingi jatkoi matkaa ravissa sillä aikaa kun minä nousin istualteen maasta makaamasta. Puraisin huultani ja yritin istua siinä mahdollisimman normaalisti, niin ettei moni huomaisi särkevää kättäni. Kuitenkin lähimpänä takanani oleva Jade, joka oli saanut pidettyä Ukon paikallaan, näytti huomaavan sen.

”Oletko kunnossa?”, hän huudahti hieman huolestuneena. Mietin millisekunnin kertoisinko totuutta ollenkaan.

”Aikalailla, käteen vain vähän vihloo”, huomasin kuitenkin sanovani irvistellen hiukan kivusta. Jade ei sanonut mitään ja vilkaisi huolestuneena Aadaa, joka ehti jo vierelleni. Hän auttoi minut pystyyn ja kyseli vointiani. Vaikka kättäni jomotti, aion jatkaa tunnin loppuun. Olinhan minä tämän maksanutkin.

 

 

 

 

Juuu tuota tossa oli vihdoin tää osa, seuraava osa on vielä varmaa loppukesää ja sitte tulee syksysempää :D Kiitso kun luit ja muista kommentoida! <3

Sanat: 1589