Mojjj! Tässä on nyt taas Pajunummen ponitalli kolmonen!
Pajunummen ponitalli; osa 3
Kuudestoista joulukuuta, perjantai, 13.02
Jade
Suorastaan juoksin koulusta kotiin. En ollu käynyt tallilla sitten syyskuun jälkeen, sillä koulussa oli ollut koeviikot: Joka viikko 1-3 koetta. Lunta tuiskutti suoraan naamaani, ja vaikka ulkona oli pari astetta pakkasta, olin valitettavasti hiestä märkä, sillä toppahousuilla oli raskas juosta. Kävin tallilla viimeksi marraskuussa katsomassa heppoja, mutta kunnolla ratsastin viimeksi syyskuun lopussa.
”Tänään pääsen ratsastamaaann…”, sanoin puoliääneen ja hymyilin. Vihdoin näin talomme seinän ja hidastin vauhtia. Kaivoin avaimet repustani ja avasin ulko-oven. Uni alkoi hyppimään minua päin haukkuen samalla ja nostin sen syliini.
”Voi sinun kanssasi nyt”, nauroin halaten Unia. Sitten laskin sen maahan ja kuoriuiduin hiostavista ulkovaatteistani. Ryntäsin syömään jotain ja melkein törmäsin äitiini.
”Mihin sinulla nyt noin kiire on?”, hän kysyi hymyillen.
”Ähh, äiti, menen tänään tallille ratsastamaan, etkö muista?”, huokaisin.
”Ainiin! Onnea tunnille!”, äiti sanoi ja poistui takasin työhuoneeseensa. Uni joka oli koko ajan seurannut minua, katsoi minua kysyvästi.
”Voi, anteeksi Uni, joudut olemaan täällä äitin kanssa kahdestaan pari tuntia”, sanoin sille täyttäessäni sen ruokakuppia. Uni katsoi minua loukkaantuneena ja alkoi syömään. Rapsutin sen turkkia ja nappasin omenan pöydältä. Söin sen ja kaivoin kaapista välipalapatukan mukaan. Tungin sen ratsastuskassini taskuun ja tarkistin nopeasti että siellä on kaikki tarvittava. Sitten lukkiuduin huoneeseeni vaihtamaan vaatteet. Olin jo lähdössä, kunnes keksin soittaa Viiville, joka oli tulossa kanssani kaksarille.
Puhelin tuuttasi pitkään, mutta Viivi ei vastannut. Olin sulkemassa puhalun, kunnes Viivin iloinen ääni kajahti kaiuttimesta:
”Moi!”
”Moi! Kai muistit sen meidän tunnin?”, kysyin puoliksi vitsillä.
”Joo, tietty”, kuulin Viivin äänestä että hän hymyili.
”Hyvä, nähdään tallilla!”
”Juu, nähdään!”
Hymyillen laitoin kännykän kassiini ja kävelin bussipysäkille. Pian olin jo tallilla ja etsin katseellani Viiviä. En kuitenkaan nähnyt häntä vielä, joten päätin mennä sisälle. Painelin suoraan toimistoon missä Inka oli.
”Hei, Inka, kuka tulee valvomaan sitä minun ja Viivin tuntia? Kun sehän oli itsenäistä?”, kysäsisin ovelta vilkuillen samalla näkyisikö Kentiä missään.
”Adelina taisi sanoa että tulee. Haluatteko itse päättää hevoset?” Inka kysyi.
”Joo vaikka”, vastasin hymyillen. Samassa Viivi ilmestyi taakseni. Menimme yhdessä talliin ja mietimme hetken mitkä hevoset otamme.
”Hmm, minä voisin ottaaa… Sashan”, mietin.
”Minä otan vaikka Dominon”, Viivi ilmoitti ja lähti hakemaan tammaa varustettavaksi.
Talutimme hevosia maneesia kohti ja samassa Kasper tuli Copperin kanssa polkua pitkin meitä kohti. Hän oli selkeästi ollut maastossa, minne pääsi myös maneesin toiselta puolelta.
”Moi”, sanoin varovasti ja heilautin kättäni ennen kun ehdin edes ajatella. Hän käänsi katseensa minuun ja hymyili.
”Moi”, hän sanoi lämpimästi. Hymylin takaisin ja Viivi katsoi minua merkitsevästi. Näytin ilmeelläni, että puhutaan myöhemmin ja Viivin kasvoille levisi tietäväinen virne.
Adeliina tuli kanssamme ja avasi maneesin oven meille. Menimme peräkkäin maneesiin sisään ja Adeliina jäi laidalle valvomaan.
Minua jännitti vähän, sillä en ollut mennyt Sashalla kun vain kerran aiemmin ja silloin olin tippunut. Lisäksi siitä on kauan aikaa jo, enkä muistanut yhtään miltä Sasha tuntui.
”Missä täällä jakkarat, Domino on niin korkea etten pääse sen selkään?”, Viivi puoliksi kysyi ja puoliksi mietti. Hän kuitenkin huomasi jakkaran maneesin laidalla esteiden luona. Minä pääsin Sashan selkään ilman jakkaraa, sillä Sasha oli sen verran pieni. Taputin pienesti tamman kaulaa ja kannustin sen liikkeelle. Aloin kierää maneesia ympäri käynnissä ja Viivi seurasi minua Dominolla. En muistanutkaan että ratsastus oli näin ihanaa. Käännyin puoliksi ympäri ja kysyin Viiviltä:
”Testataanko tänään hypätä pieniä esteitä?”
”Joo käy”, Viivi vastasi iloisena. Nyökkäsin ja käännyin taas oikeinpäin. Hetken päästä maiskutin napakasti Sashalle ja se nosti kuuliaisesti ravin. Ohjasin Sashan pienelle voltille ja siitä jatkoin matkaa radan keskeltä toiseen päätyyn. Otin välissä laukan, joka sujui hyvin. Ratsastin Adeliinan luo reunalle ja pyysin häntä laittamaan pari ravipuomia. Ratsastuksenopettaja nyökkäsi ja meni hakemaan puomeja.
”Okei, sinä voit mennä ensin”, sanoin Viiville ja nyökkäsin kohti ravipuomeja. Viivi lähti ravissa niitä kohti ja meni ne hienosti. Sitten minun vuoro. Ohjasin tamman puomeja kohti. Sasha meni ne hyvässä ravissa ja taputin sitä kiitokseksi. Laukkasin toista reunaa pitkin takaisin päätyyn ja tein taas voltin, tällä kertaa laukassa.
”Hyvä poni”, kehuin ja taputin jälleen tammaa. Se oli ollut yllättävän kuuliainen tänään.
”Laitetaanko nyt este?”, kuulin Viivin kysyvän Adeliinalta toisesta päästä ja siihenkin hän suostui.
Päätin mennä ensin ja kannustin Sashan laukkaan. Juuri ennen estettä Sasha alkoi epäröimään, pysähtyi sekunniksi, ja loikkasi sitten isosti esteen yli. Lensin sen pään yli pehmeälle hiekalle ja jäin paikalleni makaamaan nauraen merkiksi Viiville ettei minua sattunut. Sasha lähti laukkaamaan maneesin toiseen päätyyn ja pukitteli matkalla.
”Sashaaa…”, huokaisin noustessani ja lähdin hakemaan tammaa. Totta puhuen jalassani tuntui pientä vihlontaa, mutta en halunnut kertoa sitä kenellekkään. En aikonut kertoa myöskään syytä miksi hyppy meni huonosti. Ajattelin nimittäin äskeistä kohtaamistamme Kasperin kanssa ulkona.
”Keskity ratsastukseen, vaarannat itsesi ja hevosen vielä”, toruin itseäni mielessäni ja nipistin hieman rannettani.
Adeliina oli saanut Sashan kiinni ja toi sitä minua vastaan.
”Olethan kunnossa, lensit aika isosti?”, hän kysyi hieman huolissaan.
”Joo, onneksi oli turvaliivi”, naurahdin ja pakotin kasvoilleni tekohymyn. Sitten otin ponin Adeliinalta ja nousin takaisin selkään. Tein pari laukanvaihtoa ja volttia ennen kun yritin estettä uusiksi. Sillä välin Viivi hyppäsi Dominolla ja hienosti menikin. Totta puhuen minua pelottaisi hypätä Dominolla.
Nyt Sasha totteli hyvin ja otin uuden laukan kohti estettä. Olin nyt itsevarmempi ja Sasha varmaan huomasi sen, sillä se hyppäsi kiltisti esteen yli ja kääntyi kaviouraa pitkin lyhyelle sivulle. Vanha rytmi alkoi jo löytyä tähänkin. Kipeään nilkkaani vihlaisi vähän ja irvistin hieman ilman ettei kukaan nähnyt.
”Jess, kiitos poni!”, halasin kuitenkin Sashaa ratsailta.
”Sasha näyttää tosi reippaalta”, Viivi tuli luokseni ja huomautti hymyillen.
”Ja tuntuu myös”, hymyilin.
”Entä Domino, miten teille meni?”
”Hmm, no, Domino on peruskiva poni, sanoisin että voisin toivoa tunnille”, Viivi vastasi iloisesti kohauttaen harteitaan.
”Noniin tytöt, otetaan vielä pari estettä ja lopuksi voimme tehdä teille pienen radan jos haluatte!”, Adeliina huudahti kävellen meitä kohti.
Puna-valkoisella ristikolla Domino säikähti jotain ja Viivi tippui, mutta seisaalteen.
”Vuhuu, hyvä Viivii”, nauroin taputtaen kumartelevalle Viiville. Hänkin nauroi ja nousi takaisin paikalleenjääneen Dominon selkään.
Lopussa teimme lyhyen ”kisaradan”, joka meni näin:
Alussa pitkällä suoralla pieni ristikko, noin 40cm korkea. Sitten käännytään esteen jälkeen lyhyelle sivulle ja lyhyen sivun puolessa välissä käännös seuraavalle esteelle, joka on 50cm okseri. Sitten katsomon edestä suoraan eteenpäin ja käännös pitkälle sivulle. Sitten seuraava este, normaali 40cm pystyeste. Siitä mennään päätyyn asti, eteenpäin pari metriä, ja käännös viimeiselle esteelle, 30cm pystyeste.
Viivi meni ensin, sillä minua jännitti hieman hypätä Sashan kanssa noin korkeita. Domino oli todella kiltillä päällä, sillä yhteistyö Viivin kanssa sujui moitteettomasti. Hypyt oli lennokkaita ja reippaita, ja vain yhdessä hevosen kavio kolahti puomiin, mutta se ei kuitenkaan tippunut.
”Vuuh, jesss”, taputin luokseni ratsastavalle Viiville. Viivi pysäytti Dominon ja halasi sen kaulaa.
”Upea poni”, hänkin kehui.
Sitten lähdin suorittamaan rataa itse. Kannustin tammani napakasti laukkaan ja se totteli hyvin. Ristikko meni helposti yli, okserissa sen sijaan Sashan takakavio kolahti viimeiseen puomiin ja se tippui. Käänsin ponin kuitenkin seuraavalle suoralle ja seuraavalle esteelle samalla. Sen Sasha meni hienosti, vaikka se oli suhteellisen korkea. Myös viimeinen este meni hienosti.
Autoimme Adeliinaa keräämään puomit pois ja sitten veimme ponit karsinoihin harjattavaksi, sillä kummankin ratsu oli samassa tallissa.
”Nyt saat kyllä selittää”, Viivi nauroi. Vilkuilin punastuen ympärillemme, ettei siellä ollut ketään.
”Okei, mutta älä kerro kellekkään. On mahdollista, että tykkään hieman Kasperista, ja en tiedä mistä se moi tuli”, katselin ratsastussaappaitani virnistäen pienesti.
”Hah, arvasin”, Viivi nauroi pienesti, mutta lupasi pitää tiedon omanaan.
Viivi jäi vielä tallille, sillä hän aikoi kuvata Saran tuntia, joka alkaisi viideltä. Sanoimme nopeat moikat ja kiirehdin pois tallista etten myöhästyisi bussistani. Vilkaisin kelloa: 16.41. En mitenkään voisi ehtiä, sillä bussi lähtee 16.43. Juoksin silti toiveikkaana ihmisenä, mutta pysäkille päästyäni näin vain bussini perän. Mahtavaa.
Kahdeksastoista joulukuuta, sunnuntai, 11.18
Lea
Heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tai en varmaan siihen. Vaan jäätävään kurkkukipuun. Huokaisin turhautuneena ja väsyneeenä. Olin ollut kipeänä keskiviikosta asti, enkä ollut nähnyt Jadeakaan pitkään aikaan. Olimme me tietysti puhuneet videopuhelua, mutta ei se ole sama asia. Kävin niistämässä vuotavan nenäni ja käväisin samalla keittiössä.
”Huomenta, miten jakselet?”, äiti kysyi kävellessäni eteisen ohi missä äiti oli lähdössä kauppaan.
”Kurkku kipeä ja nenä vuotaa”, kohautin olkapäitäni ja niiskaisin.
”Ota kuumaa juomaa. Minä lähden nyt kauppaan”, hän vastasi hieman huolestuneena ja alkoi avata ovea.
”Odota. Missä isä on?”, pysäytin äidin.
”Lähti salille. Pärjäätkö yksin?”, äiti sanoi ja vilkaisi minua. Nyökkäsin ja jatkoin matkaani keittiöön. Tein kuuman mehuni ja samassa muistin jotain. Vilkuilin ympärilleni ja etsin katseellani kännykkääni. Päättelin jättäneeni sen huoneeseeni, koska sitä ei näkynyt. Puolijuoksin sinne niin kovaa kun pystyin loiskuvan mehuni kanssa ja soitin Jadelle. Parin piippauksen jälkeen hän vastasi.
”Moi! Tärkeää asiaa!”
”Moi! Mikä asia?”, Jade kysyi hieman huvittuneena innokuudestani.
”Oletko ilmoittautunut sinne joulukisoihin?”, melkein huudahtin.
”Aaa jooo olen!”, kuului toisesta päästä.
”Jes, niin minäkin! Keitä poneja toivoit ja mitä estekorkeuksia?”
”Laitoin Para, Pive ja Sessu 50cm, Wenti, Kipa ja Sasha 30-40cm”
”Heii Kipa”, nauran hyväntahtoisesti.
”Minun poni”, jatkan ja kerron omani kikattaen samalla.
”Minä laitoin Kipa ja Kingi 50cm ja Laku 30-40cm”
”Mitäähh Laku”, Jade nauraa.
”Olet mennyt sillä ehkä kerran”, hän jatkaa nauraen ja painottaa sanaa ”kerran”.
”Jep”, naurahdin.
Lopetimme puhelun ja menin makaamaan sänkyyni väsyneenä, mutta hymyillen.
Kiitos kun luit! Siinä oli nyt vihdoin PP kolmonen (joka vähän venähti..), ja mä yritän tässä nyt saada oikeeta aikaa kiinni, että PP:ssäki olis jo kevät! Mut mä joudun skippaa paljon viikkoja tossa et se onnistuu :/
Sanat: 1508
Vikkeri
Kiva tarina, vaikka mä en enää niin heppahullu ookkaan. 😃 Tosi kiva lukea.
Tuuliturkki
Ihana kuulla, kiitti ❤