Vangittu

Moikkuu! Nyt pääsette lukemaan tarinaa Roosasta, joka lähtee tavalliselle lenkille lähialueelle. Hän päättää poiketa kammottuun metsään uteliaisuuden vallassa, eikä ole uskoa silmiään nähdessään mitä löysi metsästä…

Vangittu

”Lähden pihalle kävelemään!”, huikkasin äidilleni joka istui sohvalla.

”Joo, lähde vain, mutta älä mene sinne metsään” äiti varoitti. Äiti puhui meidän läheisestä metsästa, jota kaikki pelkäsivät. Laitoin tennarit jalkaan ja takin päälle. Lähdin kävelemään hiljaista tietä pitkin koirapuistoa kohti. Sinne oli noin kilometri matkaa, joten kävin siellä joka päivä, katsomassa koiria tietenkin.

Vilkuilin ympärilleni. Olin juuri tullut sen metsän kohdalle, ja tunsin kuinka kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin. Pysähdyin paikoilleni, ja vaikka olisin halunnut jatkaa matkaa, en voinut. Jokin metsässä tuntui vetävän minua sitä päin, enkä saanut katsettani irti metsän vanhoista puista. Voisin käydä ihan nopeasti katsomassa, mitä metsässä oli… Otin varovaisen askeleen metsään johtavalle tielle, ja tunsin kummallisen vapauden aallon kulkevan lävitseni.

Astelin itsevarmasti metsää kohti, enkä tiennyt mitä teen. Ainoa asia jonka tiesin, oli se että minun on pakko mennä metsään. Pakko. Hiekkatie alkoi vaihtua sammaleeksi ja mudaksi, joten tiesin olevani metsässä.

Samassa hätkähdin takaisin hereille, ja sain paniikin kun huomasin olevani täällä metsässä. Täällä pimeässä, vanhassa, karmivassa, isossa, pelätyssä metsässä. En nähnyt enää tietä, ja silloin sain todellisen paniikin. Lähdin juoksemaan sokeana johonkin suuntaan, ja pian huomasin olevani eksyksissä. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos. Mitä nyt tekisin?

Samassa kuulin heiveröisen haukun jostain suunnasta. Hätkähdin rajusti ja pyörähdin ympäri. Tarkkalin näkyykö missään liikettä samalla, kun tasasin hengitystäni. Haukunta kuului uudestaan, ja lähdin juoksemaan sitä kohti, pelosta välittämättä. Tunsin kuusin raapivan kasvojani, mutta en voinut pysähtyä. Yhtäkkiä tajusin jotain. Tämä on se syy miksi tulin tänne.

Olin jo hengästynyt juoksemisesta, ja lisäksi olin kadottanut äänen. Istun pienen kiven päälle ja vilkuilin epätoivoisesti ympärilleni. Samassa näin sen ja sydämeni oli pysähtyä. Vähän matkan päässä minusta makasi nuori koira.

”Mitä ihmettä sä täällä teet…?”, henkäisin järkyttyneenä. Astelin lähemmäs koiraa, ja kauhukseni huomasin, että koira oli kiinnitetty kivitolppaan metalliketjulla. Pennulla ei ollut edes kaulapantaa ja ketju oli hiertänyt sen kaulaa ikävästi. Minut huomattuaan se alkoi heti vinkua pelokkaasti ja perääntyä niin kauas kun pääsi. Menin hitaasti kyykkyyn ja houkuttelin sen luokseni.

”Voi sua… Sähän oot iha veressä!”, huudahdin hiljaa silittäessäni koiran ohutta turkkia. Se katsoi minua surullisesti ja painautui maata vasten. Aloin tutkimaan ketjua. Voisin saada sen nostettua pois tuosta tolpasta… Otin ketjusta kiinni ja työnsin rajusti ylöspäin. Se hievahti vain vähän, joten yritin uudestaan. Ei tulosta. Tätä samaa rataa meni vähän aikaa, kunnes ketju irtosi. Henkäisin huojentuneena.

”Tuu, nyt lähetään täältä..”, supatin koiralle ja otin ketjun pois sen kaulasta. Vilkaisin pentua ja toivoin että se ei karkaisi. Päätin kuitenkin ottaa sen syliin. Siitä lähtevä veri tahri käteni ja vaatteeni, mutta en välittänyt. Tärkeintä oli saada koira turvaan.

Olin iloinen, että koira oli vasta pentu, sillä muuten se saattaisi painaa liian paljon minulle.

Pian olin jo kotona, ja samassa tajusin että en voisi vain mennä äitin luo kantaen veristä koiraa. Niinpä menin autotalliin, joka oli tällä hetkellä tyhjä. Laskin koiran varovasti maahan ja silitin sen turkkia.

”Tuun ihan kohta..”, kuiskasin ja suljin autotallin oven. Sitten avasin kotioven ja hiivin yläkerran vessaan. Laitoin oven lukkoon ja katsoin itseäni peilistä.

”Ouh, tässä tulee kestämään hetki..”, henkäisin. Naamani oli ihan punainen kuusien jäljiltä, paitani ja käteni ihan veressä, silmät pelokkaan näköiset ja lisäksi näytin siltä että olisin nähnyt aaveen.

Ihan ensimmäisenä pesin käteni. Sitten laitoin rasvaa naamani ja otin verisen paidan pois päältäni. Heitin sen suoraan pesukoneeseen ja avasin vessan oven. Livahdin huoneeseeni ja hain sieltä uuden paidan. Sitten menin takaisin autotalliin. Pieni koira makasi siellä edelleen kiltisti, ja heilautti hieman häntäänsä minut nähdessään. Otin sen syliini ja vedin syvään henkeä. Sitten astuin keittiöön, jossa äiti teki ruokaa.

”Roosa, voisitko auttaa minua… Kauhistus, mistä sait tuon?!”, äiti näytti hyvin järkyttyneeltä. Samassa kuulin kuinka ulko-ovi kävi ja isä astui sisään. Hän tuijotti vuoroin koiraa, vuoroin äitiä.

”Roosa, nyt sinulla on hieman selitettävää”, isä mutisi nähtyään äidin ilmeen.

”Mä löysin tän koiran metsästä, se oli sidottu jollai ketjulla kiinni sellaseen tolppaan kiinni!”, huudahdin. Äiti ja isä henkäisivät yhtä aikaa ja vilkaisivat toisiinsa.

”Se pitää viedä heti eläinlääkäriin!”, jatkoin. Nyt isään tuli liikettä. Hän viittoi kädellään minua seuraamaan, ja niin lähdimme eläinlääkäriin.

 

”Sillä on ikäviä hiertymiä kaulan alueella, muutamia naarmuja, sekä haava kyljessä”, eläinlääkäri kertoi.

”Annan teille mukaan rasvaa haavoihin. Rokotan tämän veijarin nyt, ja laitan tikit tuohon haavaan. Lisäksi teidän täytyy antaa sille nimi ja ostaa tavaroita”, hän selitti.

 

Nimesimme pennun Ziniksi. Olimme nyt eläintarvikekaupassa, sillä Zini jäi meille ainakin joksikin aikaa, kunnes sen omistaja löytyisi. Ihan ensin menimme katsomaan kaulapantoja ja talutushihnoja, sillä pakko myöntää, käteni alkoivat jo väsyä Zinin kantamisesta. Kaulapantoja oli todella paljon: Pinkkejä, ruskeita, mustia, oransseja, nahkaisia, sitten tietenkin eri kokoisia… Päädyimme ruskeaan ja punaiseen nahkapantaan, koska varmuuden vuoksi kaksi. Seuraavaksi talutushihnat. Niitäkin oli monia eri värisiä ja erilaisia. Kun olimme valinneet sopivan, siirryimme petiin ja leluihin. Loppuen lopuksi meillä oli ruskea nahkapanta, punainen nahkapanta, nahkahihna, pehmeä peti, ruoka-ja juoma kupit, pari vetolelua, pallo, muutama vinkulelu, ja lisäksi nameja.

Ajoimme kotiin, ja Zini istui kiltisti sylissäni. Pian olimme jo perillä. Avasin auton oven ja Zini hyppäsi heti pois kyydistä. Se alkoi haistella pihaamme perusteellisesti, ja nauroin sen puuhille. Melkein vedin sen sisälle ja isä tuli perässä. Äiti tuli meitä vastaan eteiseen, ja tuijotti hetken aikaa hämmstyneenä Ziniä.

”Koira jää meille, vai?”, hän kysyi lopulta. Isä nyökkäsi pienesti ja minä hymyilin leveästi.

”Zini, tule!”, huudahtin iloisena ja juoksin huoneeseni. Koira seurasi minua läähättäen, ja se sai minut nauramaan.

Avasin kännykkäni ja menin luokkamme ryhmään.

Minä: Arvatkaa mitä!

Eliel: No? 🙄

Stella : Mitä??

Isla: Mitä, Roosa kerro jo!!

Minä: Meillä on koira!! Pelastin sen metsästä ja nyt se asuu meille!

Daniel: Huijaat!!

Minä: En, ihan totta!

Daniel: Laita sitten kuva siitä! 

Minä: Okei, sopii!

Minä:

Daniel: No… Aha..

Isla: Se on niin söpö! 😍

Tässä vaiheessa paras ystäväni, Ella, tuli paikalle. Arvelin, että hän kehuisi Ziniä söpöydestä tai jotain, mutta niin ei käynyt. Ella vain oli paikalla, eikä laittanut mitään. Menin meidän keskusteluihin ja kirjoitin hänelle viestin :

Minä : Mikset sano mitään meidän koirasta..? 

Ella : No miksi sanoisin! Tiedät hyvin, että minäkin olen aina halunnut koiran, enkä ole saanut!

Minulle tuli hieman huono omatunto ja vilkaisin huolestuneena Ziniä ja kutsuin sitä.

”Zini, tule tänne!”, yritin ja taputin käsiäni pari kertaa. Zini nosti päätään ja katsoi minua pää kallellaan. Nauroin sen ilmeellä ja nostin syliini.

”Tule, näytän sinulle talomme”, lässytin. Kannoin pennun olohuoneeseen, johon isi oli jo laittanut sen tavarat. Zini peti löytyi rauhallisesta nurkasta TV:n vierestä, ja leluja oli pesin lähellä. Kuulin kuinka Zini tuhosi innoissaan tutkiessaan paikkoja. Istun nojatuoliin ja tarkkailin sen puuhia. Pian isi tuli olohuoneeseen ja hymähti nähdessään Zinin nuuhkivan sohvaa. Hän istui sohvalle ja rapsutti Ziniä leuan alta.

”Tulkaa syömään!”, kuulin äidin huudon keittiöstä.

”Joo, vien vain Zinin huoneeseeni!”, vastasin ja poimin Zinin taas syliini. Kiipesin portaat ylös ja avasin huoneeni oven. Laskin koiran varovasti maahan, sanoin sille heipat, ja suljin oven. Kuulin Zinin vinkuvan huoneessani, mutta äiti on sanonut että sen piti totutella olemaan pieniä hetkiä yksin.

Olin juuri saanut syötyä ja juoksin huonettani kohti. Avasin oven ja pysähdyin siihen paikkaan. Katsoin järkyttyneenä ympärilleni ja yritin olla huutamatta. Livahdin sisään ja työnsin oven kiinni.

”Zini, mitä sinä olet mennyt tekemään..”, henkäisin. Kaikkialla näkyi revittyjä papereita, tyynyn täytettä, vaatteiden repaleita ja lisäksi Zinin pissaa. Hengitin syvään ja nostin Zinin sängylleni. Aloin kerätä papereita ja muita silputtuna tavaroita kiireesti. Heitin kaiken roskikseen, joka oli koulupöytäni alla. Juoksin vessaan ja otin sieltä rätin. Kastelin sen hanan alla ja kiirehdin pyyhkimään pissoja lattialta. Kun vihdoin olin valmis, puhuttelin Ziniä.

”Et voi tehdä näin enää, muuten äiti ja isi etsivät sinulle uuden kodin”, toruin sitä ja kaduin sitä samantien, sillä eihän pentu tajuaisi että puhuin pissoista.

”Tule, lähdetään ulos”, huokaisin ja yllätyksekseni Zini seurasi minua. Laitoin sille hihnan ja avasin ulko-oven. Zini tuli nätisti perässäni ja lähdimme liikkeelle. Vilkaisin Ziniä, joka kiipesi parhaillaan kiven päälle ja minun oli pakko ottaa siitä kuva, niin söpö se on. Laitoin kuvan tilaani:

Kävelimme pikku lenkin ja palasimme kotiin. Kello oli jo paljon, joten menin suoraan syömään iltapalaa. Vilkaisin vielä Ziniä, enkä voinut muuta kun olla onnellinen että löysin sen.

 

 

Mitä pidit? Oliko tämä tylsä vai kiva, liian lyhyt vai sopivan pitkä! Kerro se kommenteissa!

Koiran kuvat on Pinterestistä!

Sanat: 1336