Sattumaa… Vai onko?

Moikka! Tiedättekö sen tunteen kun ei vaan keksi mitään mitä voisi laittaa tarinan esittelyyn? Mulla on just sellanen tunne nyt, eli mennään vaan suoraan tarinaan XD

 

Sattumaa… Vai onko?

Kävelin koulun käytävillä ja katselin ympärilleni. Kaikkialla oli pieniä kojuja, joissa myytin kaikkea, sillä tänään oli koulun jokavuotinen Kojupäivä. Olen kuullut, että luokkalaisemme Becky ja Liisa aikoivat tehdä ennustukojun jonnekkin. Naurahdin idealle. En usko mihinkään ennustuksiin, puhumattakaan lasten tekemistä sellaisista.

En ollut ainakaan vielä nähnyt tätä ennustuskojua, joten päätin käydä liikuntasalissa. Ja siellähän se oli; Ihan oven vastapäätä oli pieni teltta ja sen edessä jonkilainen tiski, jonka takana Liisa seisoi. Ennustuskojulla olikin aika paljon jonoa…

”Noh, voisi kai käydä itsekin testaamassa, vain huvin vuoksi tietenkin…”, mutisin puoliääneen. Menin jonon perälle ja huoahdin; tässä tulisi menemään ikuisuus.

Vihdoin oli minun vuoroni. Annoin rahat Liisalle ja menin sisälle telttaan. Yritin esittää ettei minua kiinnostaisi pätkääkään koko ennustuskoju, mutta tosiasiassa mielenkiintoni oli noussut huomattavasti. Ennustaja, toisinsanoen Becky, tervehti minua ja pyysi istumaan alas. Istahdin häntä vastapäätä ja Becky alkoi tekemään jotain ennustuspallolleen (joka varmaankin oli vain muovilelu).

”Ahaa, nyt näkyy… Ennustuksesi kuuluu näin..”, Becky kuiskasi ja katsoin häntä odottavasti.

”Sinulla on tänään hyvin epäonninen päivä. Varo mihin astut, varo mitä teet…”, hän sanoi lopulta. Siinäkö se oli? Luulin että Becky olisi ennustanut tuleivaisuuttani, ei tätä päivää, mutta mikäs siinä.. Nousin ylös ja poistuin majasta. Päätin etsiä parhaan kaverini Livian. Hänkin piti kojua jossain päin ja ajattelin mennä katsomaan miten se sujuu. Livianista puheen ollen, minulla on toinenkin paras kaveri, mutta hän ei ole tässä koulussa. Lydia.

Sitten muistin, että Lydia on tulossa meille kylään tänään ja aloin hymyilemään leveästi. Pari poikaa katsoi minua oudosti ja yritin esittää normaalia, mutta näytin varmaan vielä oudommalta. Juoksin pari metriä kauemmas pojista – suoraan Livian kojulle.

”Mikä kiire sinulla on?”, hän virnisti.

”Eei mikään”, mutisin hymyillen. Huomasin, että Livia myi suklaata. Kaivoin rahaa taskustani ja katsoin Liviaa kysyvästi. Hän nyökkäsi ja aloin hymyilemään jälleen. Ymmärrämme toisiamme liiankin helposti. Annoin rahat Livialle ja hän antoi minulle suklaataan.

”Lähden nyt vähän kiertelemään”, sanoin suu täynnä suklaata. Pyörähdin ympäri – ja kolme pikkupoikaa juoksi ohitseni kaataen minut suoraan ovenkarmia päin. Minulta meni ilmat pihalle ja olin tukehtua suklaaseni. Livia ryntäsi heti luokseni ja nosti minut pystyyn.

”Oletko kunnossa?”, hän huudahti huolestuneena. En kuitenkaan pystynyt vastaamaan, yskin vain. Lopulta pystyin taas puhumaan, sanoin Livialle heipat ja suuntasin koulun ulko-ovia päin. Unohdinko kertoa, että täältä saa lähteä milloin itse haluaa, eikä tänne ole pakko tulla?

Lähdin kävelemään kotia kohti, sillä oletin että Lydia olisi jo tulossa. Petyin hieman nähdessäni vain oman automme meidän pihassa. Kävelin sisälle ja ihmettelin, miksi ovi ei ollut lukossa. Samassa kuulin askeleita yläkerrasta. Joku käveli siellä!

Nyt jouduin kunnon paniikkiin. Joku käveli yläkerrassamme, eikä se voinut olla äiti tai isi, sillä he ovat töissä, eikä pikkusiskoni, sillä hän on vielä koululla. Juoksin hiljaa portaiden alle odottamaan kuka ylhäält tulisi. Tunsin sydämeni hakkaavan liian kovaa.

Samassa kuulin taas askelia, tällä kertaa portaista. Tajusin vasta liian myöhään, että minun olisi pitänyt ottaa kännykkä tänne. Nyt oli kuitenkin myöhäistä. Tämä muukalainen oli jo alakerrassa ja näin hänet kokonaan. Miehellä oli kokonaan musta asu ja huppu päässä, joten en nähnyt hänen kasvojaan. Olin hiipimässä hänen taakseen, kun jalkani kolahti johonkin. Jähmetyin paikalleni, ja hiippailija kääntyä salamana ympäri nähden minut. Sitten hän pyörähti uudestaan ympäri ja lähti juoksemaan ulko-ovea kohti. Hänen kädestä tippui jotain ja ryntäsin, edelleen kauhuissani, esinettä kohti.

Nostin sen vapisevin käsin ylös ja tuijotin sitä. Se oli äitini arvokas kaulakoru. Eli tämä hiippailija oli ollut täällä varastaakseen jotain… Istahdin rappusten ensimmäiselle portaalle ja nousin samantien viemään korun takaisin ylös. Sydän pamppaillen kävin lukitsemassa oven. Sitten vedin kännykkäni esiin repustani ja näpyttelin äidille viestin.

 

Minä: Äiti, täällä oli murtovaras! Kun tulin kotiin, ovi oli auki ja sisällä oli joku mies! Ja sillä oli sinun kaulakoru kädessä!!

Sitten kuulin ääntä ulkoa. Kurkkasin ikkunasta ja ilahduin nähdessäni Lydian perheen auton pihassa. Juoksin avaamaan oven ja samassa Lydia hyppää autosta ulos. Hän hymyilee leveästi niinkuin minäkin. Lydia sanoo vanhemmilleen heipat, tervehti minua ja tulee sisään.

”Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa!”, huudahtin ja halasin Lydiaa.

”Samat sanat!”

Menimme huoneeseni ja samassa muistin mitä minun piti kertoa Lydialle!

”Ainiin, täällä kävi tänään murtovaras!”, sanon ja katson Lydian reaktiota.

”Eikä!”, hän henkäisee hyvin järkyttyneenä.

”Kyllä, ennenkuin tulit!”, vakuutan.

 

Haimme keittiöstä välipalaa ja Lydia huudahtaa innoissaan:

”Minullakin on muuten kerrottavaa!”

”Niin?”, kysyn kiinnostuneena.

”Me lähdetään kolmeksi viikoksi Kreikkaan!”.

Räpyttelin silmiäni hetken kuin yrittäen tajuta Lydian sanoja, ja lopulta kaikki töksähti päähäni. Lydia lähtee kolmeksi viikoksi Kreikkaan. Emme näkisi pitkään aikaan. Huomasin Lydian katsovan minua, ja yritin hymyillä, mutta en voinut estää kyyneleitä valumasta silmistäni.

”Voi ei, mikä on?”, Lydia henkäisi ja istui viereeni halaten minua.

”Emme nää ikuisuuteen…”, sain lopulta soperrettua. Lydiakin näyttää tajuavan sen, sillä hänkin muuttuu surulliseksi ja halaa minua vielä kovempaa.

”Mutta olen silti iloinen puolestasi, Kreikka on mahtava paikka, joten pidä hauskaa siellä!”, katsoin Lydiaa silmiin ja hymyilin kyynelten läpi. Hänkin hymyili surumielisesti ja kuiskasi kiitoksen.

Samassa kännykkäni piippasi. Nousin hakemaan sen pöydältäni. Se oli äitini.

Äiti: Laita kaikki ovet ja ikkunat kiinni, tulen noin puolen tunnin päästä

Minä: Okei

Minut valtasi hätä ja tunne siitä, että joku tunkeutuisi tänne uudestaan.

”Tule, laitetaan kaikke ovet ja ikkunat kiinni, äiti sanoi”, sanoin hätäisesti Lydialle ja avasin huoneeni oven. Ryntäsin ulko-ovelle ja laitoin sen lukkoon. Sitten takaovi ja sen vieressä oleva ikkuna… Noin, sitten kaikkien makuuhuoneiden ikkunat. Lydia seurasi minua hieman huolestuneena.

Olimme saaneet kaikki ikkunat kiinni ja menimme olohuoneeseen. Lysähdin sohvalle, Lydia teki samoin.

”Milloin lähdette sinne Kreikkaan?”, kysäisin.

Lydia mietti hetken ja vastasi sitten:

”Kahden päivän päästä, lauantaina”.

 

Sitten Lydian piti lähteä. Hänen isä tuli hakemaan häntä. Vilkutin Lydialle surullisena niin kauan, kunnes heidän autonsa oli kadonnut näkyvistä. Sitten suljin oven ja laahustin huoneeseeni. Pengoin kirjahyllyäni ja löysin kirjan ”Nolo elämäni”. Aloin lukemaan sitä, ja yllätyin, sillä se oli tosi hyvä! Okei, ”tosi hyvä” on aika lievästi sanottu. Jäin tähän kirjaan koukkuun!

Samassa ovi kolahti.

”Onko täällä ketään?”, äitini huikkasi eteisestä. Pomppasin ylös ja juoksin eteiseen.

”Ai täällä kävi varas?”, äiti tiedusteli heti. Nyökkäsin vakavana. Äiti sanoi soittavansa poliiseille ja meni tekemään ruokaa. Olin menossa jo takaisin huoneeseeni, kunnes tajusin, että voisin lähteä ulos. Puin pelkän takin päälle ja suuntasin koulullemme.

Pian saavuin koululle. Se oli autio laskematta paria poikaa pihan reunalla. Kaikki taisivat olla sisälle Kojupäivillä. Suuntasin koulun kiipeilytelineelle. Kiipesin ylös ja istuin sen reunalle. Vedin syvään henkeä. Ulkona tuoksui raikkaalta. Aurinko paistoi ja tuuli heilutteli hiuksiani.

Kuulin kännykkäni piippaavan ja olin kaivamassa sitä taskustani, mutta… Menetin tasapainoni. Horjahdin reunan yli maahan. Kyljelteen. Käsi kehoni alle litistyneenä. Kuulin vain rosahdyksen ja oman kiljuntani. Ja sitten pyörryin.

 

 

Heräsin monta tuntia myöhemmin sairaalassa. Käteni oli paketissa, minussa oli kaikenlaisia letkuja, ja oven vieressä tuolilla istui joku lääkäri huolestuneen näköisenä. Hän katsoi ulos ikkunasta, eikä nähnyt minua.

”Miksi olen täällä?”, kysyin hiljaa, vaikka tiesin jo vastauksen. Mies havahtui ja tuli luokseni.

”Kuule, sinulta on murtunut käsi ja pari kylkiluuta. Lisäksi olet saanut aivotärähdyksen”, hän vastasi.

”Mitä tapahtui? Milloin pääsen pois täältä?”, jatkoin kyselemistä. Mies huokaisi ja näytti vähän epäilevältä, ihan kuin olisin liian huonossa kunnossa kuuntelemaan.

”Kerro nyt!”, pyysin.

”No hyvä on… Tipuit sieltä kiipeilytelineestä alas, kyljelteen. Yksi tyttö kertoi tulleensa juuri hetki sen jälkeen pihalle ja soitti hätänumeroon. Mikäs sen nimi nyt oli…?”, lääkäri pohti.

Pidätin hengistystä odottaen, että lääkäri muistaisi tytön nimen.

”Ai niin, Livian se taisi olla! Itseasiassa, samainen tyttö istuu edelleen tuolla oven ulkopuolella odottaen että pääsee katsomaan sinua!”

”Livian?”, huudahdin.

”Voitko pyytää hänet tänne?”

Lääkäri katosi käytävään ja hetkeä myöhemmin hän tuli sieltä Livianin kanssa.

Livian juoksi suoraan luokseni.

”Voi ei Flora, miten voit?”, hän huudahti.

”Ihan hyvin, paikkoja vaan särkee”, vastasin mietittyäni hetken.

”Niin, milloin pääsen pois täältä?”, käännyin katsomaan lääkäriä.

”Arvioitu aika on pari päivää”, hän vastasi. Nyökkäsin, ja sitten pyysin saada soittaa yhden puhelun. Mies haki kännykkäni, jonka oli näyttävästi löytänyt takkini taskusta, ja poistui huoneesta.

Etsin Beckyn numeron vihaisena ja odotin että hän vastaisi. Lopulta puhelimesta kuului Beckyn iloinen ääni.

”Moii”

”Olen sinun ja sinun tyhmän ennustuksesi takia sairaalassa käsi murtuneena!” menin suoraan aiheeseen.

”Mit…? Mutta..?”

”Niin mitä?”, tivasin.

”Ei sen pitänyt toimia…”

”No näyttävästi toimi!”, tiuskaisin ja lopetin puhelun.

 

”Öö, haluatko vähän selittää?”, Livia kysyi varovasti.

Pyöritin päätäni vaitonaisena.

”En juuri nyt, Livi…” mutisin.

Mutta yksi asia on varmaa:

Becky on juuri pilannut elämästäni sen ajan milloin minulla on tämä kipsi kädessä.

 

 

 

 

Okeii, mielipiteitä? Oliko tämä yhtään kiinnostava? Liian lyhyt, sopivan pituinen? Kerro kommenteissa!