Rakkaus hevoseen

Helouu! Tämä tarina kertoo 12-vuotiaasta Iidasta, joka harrastaa ratsastusta ystävänsä Saran kanssa. Tallilla jolla Iida käy, on ihana suomenhevonen Tuisku, mutta entä sitten kun Iidan pitäisi hypätä korkea este Tuiskulla?

Rakkaus hevoseen

Piip piip piip. Heräsin pirteänä herätyskelloni ääneen. Nousin kyynerpäideni varaan makaamaan ja otin puhelimeni yöpöydältä. Yksi uusi WhatsApp viesti. Avasin kännykkäni ja näin keneltä viesti oli tullut: Ystävältäni Saralta.

 

Moii! En malta odottaa että nähdään tallilla! 

 

Hymyilin itsekseni. Minä ja Sara oltiin menossa tallille, ja lähtisimme maastoon laukkaamaan. Nousin ylös sängystä ja menin vaatekaapilleni.

 

”Missähän ratsastusvaatteeni ovat?”, mutisin itsekseni. Näin vain vaaleansinisen hupparini, mustan paitani, siniset farkkuni sekä vaaleat housuni. Lopulta sain käsiini ratsastusvaatteeni. Puin ne päälle ja juoksin keittiöön.

 

”Moi äiti, moi isä!”, huikkasin ja menin tekemään itselleni leipää. Istuin pöytään ja aloin syömään ripeästi.

 

”Moi Iida”, äitini vastasi viimein.

 

”Isä, muista että tarvitsen kyydin tallille sitten kun olen syönyt”, muistutin isääni innostuneena. Isäni nosti päätään ja nyökkäsi hymyillen.

 

”Joo, kyllähän minä muistan”, hän hymyili. Söin nopeasti loppuun, ja pian olin jo valmis lähtemään tallille.

 

”Mene sinä jo autoon odottamaan, haen vielä avaimet”, isäni huikkasi ja katosi sisälle. Huokaisin syvään ja aloin nauramaan. Istuin autoon, vieläkin nauraen. Aloin miettimään miksi edes nauran. Päädyin siihen tulokseen että en tiedä, ja sehän vain lisäsi nauruani. Lopulta isä tuli ja päästiin matkaan. Katsoin ulos auton ikkunasta. Näin puiden ja muiden autojen vilahtelevan ohi. Kohta oltaisiin perillä.

 

Näin jo kaukaa, kuinka Sara vilkutti minulle tallin pihalla. Isä pysäytti auton ja hyppäsin pois kyydistä.

 

”Monelta tulen hakemaan sinut?”, hän kysyi vielä. Mietin hetken.

 

”Kävisikö kolmen aikaan?”, ehdotin. Isäni nyökkäsi, sanoi heipat ja ajoi pois. Käännyin katsomaan Saraa, joka käveli lähelleni.

 

”Moii, ihanaa kun pääsit tulemaan Iida!”, hän huudahti innostuneena.

 

”Moi vaan! Mennäänkö kysymään Jenniltä kenellä saamme mennä?”, hymyilin leveästi. Sara nyökkäsi ja lähti juoksemaan. Seurasin häntä ja pian löysimme Jennin.

 

”Jenni, kenellä saamme mennä maastoon?”, minä ja Sara hihkuimme yhteen ääneen. Jenni hymyili iloisesti.

 

”Iida saa mennä Tuiskulla ja Sara Loimulla”, Iida kertoi. Olin pyörtyä ilosta. Sainko oikeasti Tuiskun, maailman ihanimman hevosen? Lähdin heti juoksemaan laidunta kohti, tällä kertaa Saran seuratessa perässä. Pysähdyin laitumen aidan viereen ja henkäsin ihastuksesta. Tuisku hirnui laitumella pää korkealla. Se oli niin kaunis… Sara pysähtyi viereeni ja etsi katseellaan Loimua. Musta ruuna käyskenteli laitumen toisella puolella.

 

”Mennään ottamaan ne kiinni!”, sanoin ja menin jo edeltä laitumelle.

 

”Tuisku, tule nyt..”, yritin houkutella tammaa luokseni. Tuisku hirnahti ja lähti juoksemaan poispäin. Huokaisin turhautuneena ja katsoin taakseni. Sara oli saanut Loimun jo kiinni ja talutti sitä minua päin.

 

”Pidä Loimua, minä voin ottaa Tuiskun kiinni”, Sara ehdotti. Katsoin Saraa kiitollisena ja otin Loimun riimusta kiinni. Sara otti minulta Tuiskun riimun ja lähti kävelemään tammaa päin. Hän ajoi Tuiskun nurkkaan ja laittoi riimun sen päähän.

 

”Vau Sara, hienoa työtä!”, huudahtin ihastuneena. Sara toi Tuiskun hymyillen luokseni. Vihdoin pääsisimme varustamaan hevosia!

 

Kävelimme hevosten kanssa tallin edustalle. Haimme pikaisesti varusteet satulahuoneesta. Harjasin Tuiskun nopeasti ja laitoin satulan sen selkään. Kiristin satulavyön ja rapsutin Tuiskua leuan alta. Laitoin vielä suitset ja vóla! Valmista.

 

Nousin satulaan, ohjasin Tuiskun metsäpolkua päin ja pysäytin sen siihen.

 

”Oletko valmis?”, käänsin päätäni ja katsoin Saraa.

 

”Ihan pian”, hän kuittasi. Nyökkäsin jännittyneenä. Olin käynyt maastossa laukkaamassa viimeksi noin puoli vuotta sitten.

 

Lopulta Sara oli valmis ja päästiin metsään. Aloitimme ravaamalla, ja huomasin että hevoset ovat harvinaisen pirteitä. Ja hyvä niin!

 

”Voimme varmaan alkaa jo laukkaamaan?”, huusin Saralle kavioiden kopseen yli. Sara nyökkäsi ja kannusti hevostaan kovempaan vauhtiin. Tuisku pysyi hyvin perässä vaikka Loimu olikin sitä huomattavasti suurempi. Tuisku innostui huomattavasti, ehkä vähän liikaakin?

 

Samassa se tapahtui. Tuisku pukitti isosti ja lensin tamman pään yli. En saanut hetkeen henkeä, sillä minulta oli mennyt ilmat pihalle. Haukoin henkeä Saran juostessa minua kohti, Loimua taluttaen. Tajusin vasta nyt että Tuisku oli raahannut minua pari metriä eteenpäin. Tunsin kädessäni syvät hiertymät. Kipu pisteli kättäni ikävästi.

 

”Iida! Oletko kunnossa?”, Sara huudahti. Nousin vaivalloisesti ylös, ja katsoin kättäni. Olin ollut oikeassa, kädessäni todella näkyi punaiset jäljet. Tunsin kuinka kyynel poltteli silmäkulmassani.

 

”Olen ihan kunnossa, käteen vain sattuu hieman ja minulta meni ilmat pihalle”, henkäisin Saralle. Sara nyökkäsi huojentuneena.

 

”Jatketaanko vielä vai haluatko takaisin tallille? Siis ehkä sinun ei kannattaisi nyt ratsastaa…?”, hän kysyi varovasti. Katsoin Saraa kauhistuneena.

 

”Takaisin tallille?! Ei missään nimessä, juurihan me tultiin! Olen ihan kunnossa, oikeasti”, jatkoin ystävällisempään sävyyn. Sara nyökkäsi hieman epäilevästi, mutta en välittänyt. Nousin takaisin ratsaille päättäväisesti, ja jatkoimme laukkaamista. Huomasin Saran tarkkailevan minua koko ajan, joka ärsytti minua hieman. Annoin sen kuitenkin olla. Laukkasimme vielä hetken, kunnes Sara huudahti:

 

”Odotas, pysähdytään tähän!”, Nyökkäsin hieman hämmentyneenä ja vedin Tuiskun ohjista. Tamma pysähtyi heti, samoin kuin Loimu.

 

”Tuossa on tuo polku joka vie isolle pellolle, siellä on maastoesteitä”, Sara kertoi houkuttelevasti. Hän tiesi että en pitänyt maastoesteistä, mutta yritti aina saada minua hyppäämään niitä.

 

”No hyvä on, tämän kerran”, huokaisin, vaikka tunsin jännityksen piston sisälläni. Sara hihkaisi innoissaan ja käänsi ratsunsa polulle. Pian saavuimme pellolle, ja siellähän esteet olivatkin. Nielaisin kuuluvasti ja yritin koota itseni.

 

”Minä voin hypätä ensimmäisenä”, Sara ehdotti ja taputti hevostaan. Hän otti hyvän välimatkan esteisiin ja kannusti hevostaan. Ensimmäinen este tuli eteen ja Loimu suorastaan lensi sen yli. Samoin toisen, kolmannen ja neljännen. Viimein este oli muita korkeampi, ja olin hyvin jännittynyt miten Loimu suorittaisi esteen. Sara ajoi ratsunsa estettä päin päättäväisesti. Viimeinen askel, hyppy… Peitin silmäni, mutta avasin ne pian. En ollut uskoa silmiäni, Sara oli hypännyt esteen! Henkäisin hämmästyneenä ja tajusin että nyt olisi minun vuoroni.

 

Ratsastin estesarjan eteen ja hengitin syvään. Katsoin itsevarmasti esteiden yli ja lähdin matkaan. Saavuimme ensimmäisen esteen eteen ja Tuisku hyppäsi sen hienosti. Huomasin että tamma oli ollut hieman epävarma, joten minun pitää ryhdistäytyä. Toinen este. Hyppy meni loistavasti. Aloin huomata ettei tämä ollutkaan niin vaikeaa, ja aloin olla vapaantuneempi hetki hetkeltä. Tuiskukin alkoi innostua. Kolmannen esteen Tuisku hyppäsi kuin jänis. Nauroin ilosta. Neljäs este, ja kuulin kuinka puomi tippui maahan. Ei kovaa, mutta tarpeeksi. Petyin hieman, Sara oli aina minua parempi. Päätin kuitenkin keskittyä vain tulevaan, korkeinpaan, esteeseen. 

 

Puristin käteni ohjien ympärille ja olin itsevarmempi kuin koskaan. Lähestyimme estettä metri metriltä. Samassa annoin reilusti pohkeita ja Tuisku hyppäsi esteen! Kiljun riemusta ja laskeuduin alas satulasta.

 

”Minä tein sen, onnistuin! Tuisku hyppäsi esteen!”, hihkuin riemusta. Sara hymyili leveästi.

 

”Lähdetäänkö nyt takaisin tallille?”, Sara hymyili. Nyökkäsin haltioissani.

 

Kuljimme rauhallista käyntiä tallille, ja tallin pihalla näin äitini, isin ja Jennin. Arvasin heti että jotain on sattunut, miksi vanhempani muuten täällä olisivat? Samassa näin vanhempieni hymyilevän. Se hämmästytti minua entisestään.

 

”Äiti, isi?”, huusin jo kaukaa. He kääntyivät minua päin ja hymyilivät leveästi.

 

”Kulta, arvaa mitä?”, äiti hihkaisi.

 

”No?”, kysyin yllättyneenä. Äitini vilkaisi isää ja sanoi:

 

”Tuisku on nyt meidän!”, äiti hihkaisi. Päässäni sumeni oudosti kun yritin kasata ajatuksiani. Mitä, Tuisku on meidän? Tunsin kuinka Sara auttoi minua pysymään Tuiskun selässä, taisin näyttää aika tyhmältä. Todennäköisesti vain istuin ratsuni selässä ja töllötin äitiäni.

 

”Mitä? Tuisku on meidän?!”, kiljuin ja aloin itkemään ilosta. Hyppäsin huterasti pois satulasta, annoin ohjat Saralle ja hoipertelin läheiselle penkille istumaan. Itkin, nauroin, ja hymyilin ilosta.

 

”Vau Iida, tosi mahtavaa!”, Sara huudahti ihan vierestäni. Juuri tästä syystä Sara oli paras ystäväni, hän ei alkanut mököttämään jos minä sain jotain. Katsoin ystävääni silmiin ja halasin häntä. Siinä me istuimme, halaten toisiamme ja nauraen.

 

”Kiitos Sara”, henkäisin ja hymyilin todella leveästi. Seuraavaksi menin äitini ja isini luokse ja halasin heitä. Tämä oli kuin unta!

 

Mitä pidit? Liian lyhyt, liian pitkä? Tylsä? Kerro rehellinen mielipiteesi!