Pajunummen ponitalli; Osa 9

Tervehdys :D Tänää on jo yheksäs PP :0 Vaik ei se nii paljon ookkaa xd Tosiaan tää on nyt vähä niiku jatkoa edellisestä, et sama aihe :) Eli suosittelen lukee sen eka!

Pajunummen ponitalli; Osa 9

Kolmaskymmenes tammikuuta, tiistai, 12.24
Viivi

Makasin sängyssäni viimeistä päivää kotona, nukkumatta. Olin tullut kipeäksi jo perjantaina tuntini jälkeen ja nyt olin terve, mutta halusin pitää vielä yhden lepopäivän. Enkä halunnut mennä kouluun kysymysten pommitettavaksi. En myöskään ollut katsonut viestejäni sitten torstain jälkeen. Vaan mykistänyt Whatsapin. Huokaisin ja käänsin kylkeä niin, että katsoin huoneeni ovelle. Kurotin ottamaan kännykkäni yöpöydältä ja avasin viestini viimein. Kavereilta ja Aadalta.

Essi: Mihin lähdit??
Essi: Onko kaikki hyvin?
Essi: VIIVI OLETKO KUNNOSSA?
Essi: MIKSET VASTAA?
Essi: Viiiviiii 😭

Sara: Hei onko kaikki hyvin…?

Lea: Miksi lähdit tunnilta ja hävisit jonnekin??

Aada: Viivi, oletko kunnossa kun lähdit tunnilta sillä lailla?

Kyyneleet tuntuivat raskaina silmissä, varsinkin Essin viestien kohdalla. Sitten silmiini pomppasi eräs viesti.

Kasper: Tuota, moi.. Tiedän, tämä on kai outoa kun en normaalisti viestittele sinulle, mutta oletko ok? Lähdit tunnilta aika pikaisesti..? 

Käännähdin salamana vatsalleni makaamaan ja tuijotin viestiä silmät suurina yhä uudelleen. Tätä en ollut odottanut. Katsahdin lähetysajan. Torstai, tietenkin. Pitikin mykistää se kännykkä. Näpyttelin pitkään harkitun vastauksen.

Minä: Moi! Sori kun vastaan nyt vasta. Olen ollut kipeänä. Puhutaanko myöhemmin siitä miksi lähdin? En nimittäin itsekään tiedä ihan…

Muillekin vastasin hätäisesti, että selitän myöhemmin.

 

 

16.29
Samuel

Silmäilin tuntilistaa ja näin, että menen Lakulla. Hymyilin itsekseni. Olin ehtinyt rakastua siihen jo, vaikka olin käynyt tallin tiistaitunneilla vasta pari kertaa. Jos ostaisin oman hevosen, haluaisin Lakun. Seuraavaksi tästä, tajusin kuinka paljon kello on ja juoduin puolijuoksemaan ruunien tarhalle. Onneksi tunti oli käyntityöskentelyä, eli sain mennä ilman satulaa. Etsin kuitenkin pikaisesti Lakulle tarpeeksi ison riimun ja hain sitä katseellani hevoslaumasta. Se taisi nähdä minut, sillä tuli hörähdellen aidan taakse.

”Voi höppänä”, naurahdin sille ja pujahdin tarhaan sisään. Hieroin kädelläni kunnolla Lakun harjan alta ja se venytti ylähuulensa pitkäksi tyytyväisyyden merkiksi. Laitoin sille riimun ja vein ulos tarhasta. Samalla kun laitoin sähkölankoja takaisin, näin Essin vähän matkan päässä hymyillen. Hän seisoi toinen käsi lanteillaan, riimu siinä kädessä.

”Sovitte kyllä niin hyvin yhteen. Ja Laku selvästi tykkää sinusta”, Essi hymyili edelleen lämpimästi.

”Kiitos”, naurahdin ja hymyilin hänelle takaisin. Yhtäkkiä kysyin vakavana:

”Kuule, pitäisikö minun pyytää Lakua hoitohevosekseni?”. Essi oli hetken hiljaa.

”Siis todellakin!”, hän huudahti hämmentyneenä kun sai vihdoin suunsa auki.

”Luulin, että olisit kysynyt jo ensimmäisen tunnin jälkeen!”, Essi virnisti taas hämmennyksen laannuttua.

”Mutta minä haen Väinön tuolta niin jätä se alimmainen vaan auki”, hän jatkoi normaalilla äänellä.

”Aa menet taas sillä? Etkö mennyt viime torstainakin?”, päätin jatkaa keskustelua ja seisahdin tukevasti paikalleen.

”Joo, mutta meillä meni kuulemma niin hyvin, että pääsen nytkin. Ja Väinö on kyllä ihana, nousi yhdeksi lempparikseni”, Essi hehkutti posket punaisina.

”Kiva kuulla”, sanoin oikeasti tarkoittaen sitä. Tiesin hyvin miltä tuntui löytää uusi, ihana hevonen. Vähän liiankin hyvin. Nielaisin painavan möykyn pois. Nyökkäsin kohti ylintä sähkölankaa, jonka käsikohtaa pidin edelleen kädessäni.

”Tulepas ottamaan tämä ja hae heppasi”, hymyilin. Essi käveli luokseni pudistellen päätään ja otti kahvan kädestäni. Hänen sormensa hipaisivat omiani sekunnin ajan ja hämärässäkin näkyi kuinka punastuimme molemmat.

”Nähdään tallissa siis, minä menen jo”, tokaisin vilkaistuani kuopivaa Lakua.

”Joo, heippa”.

”Noniin, mennääns sitten”, mutisin ruunalle vieressäni ja se lähti heti mukaani. En voinut estää hymyäni.

 

 

Tunti Lakulla oli mennyt jälleen erittäin hyvin. Se oli ollut herkkä pohkeelleni jo heti alussa ja teki kaikki liikkeet tarkasti. Vaikka olin mennyt nyt Lakulla ensimmäistä kertaa ilman satulaa, olin heti päässyt mukaan sen tahtiin ja pysynyt kyydissä. Essi ja itseasiassa varmaan puolet ryhmästä olivat myös menneet ilman satulaa.

Nyt olin juuri saanut Lakun hoidettua kuntoon ja palauttanut sen tarhaan. Vatsaani nipisteli, kun pohdin koko hoitohevosjuttua. Pitäisikö mennä pyytämään Lakua? Essiltä oli kuullut, että hoitohevoset olivat aika uusi juttu Pajunummessa, ja että monella ei edes ollut hoitsua vielä. Olin kuitenkin aika varma päätöksestäni, joten lähdin toimistoa kohti.

”Inka?”, kurkistin ovesta varovaisesti.

”Moi, mitä asiaa?”, hän hymyili hennosti.

”Tuota, saisinko Lakun hoitohevosekseni?”, rykäisin suoraan. Inka oli hetken hiljaa.

”No, lupaan miettiä asiaa, mutta täytäpäs tuo hoitohevoshakemuslappu, tai millä nimellä te sitä kutsuttekaan”, Inka naurahti kevyesti ja kurottautui ojentamaan lapun minulle.

”Kiitos”, sanoin hymyillen vilkaistuani lapun nopeasti läpi.

 

 

 

Ensimmäinen helmikuuta, torstai, 14.47
Viivi

Nousin huterasti bussista pois ja vilkuilin tallille johtavaa tietä epävarmasti. Siristelin silmiäni kirkkaassa talviauringossa. Tiesin, että minun täytyi tulla tänne, vaikka en olisi halunnut. Tiesin, että minun pitää hoitaa Vinha viikon pakoilun jälkeen. Tiesin, että kaikki tallikaverini olivat täällä tänään. Olin kuitenkin perunut oman tuntini sillä perusteella, että en halunnut ratsastaa kun olin ollut juuri kipeänä.

Astelin mahdollisimman hitaasti lumisen pihan läpi ja nenääni kantautui juuri niin ihana haju kuin muistinkin. Hevoset ja heinä. Voin kuvitella jo esimerkiksi luokkalaistemme ilmeet jos he haistaisivat tämän. Jokin hevonen hirnahti edessäpäin ja näin jo tallin seinän. Ja sitten näin Essin. Seisomassa silmät suurina sen tallin seinän kulmalla. Pysähdyin epäilevästi ja samalla aloin katumaan edes ajatusta palata jo nyt. Essi kuitenkin yllätti. Hän tokeni nopeasti ihmetyksestään ja puolijuoksi halaamaan minua.

”Onneksi tulit takaisin. Täällä on asiat aika sekaisin muutenkin”, hän mutisi ja käteni jotka halasivat Essiä, jähmettyivät. Siirsin käteni hänen olkapäilleen ja työnsin vähän taaksepäin.

”Että mitä? Mitä täällä on käynyt?”, huudahdin matalasti silmät suurina.

”Onko Vinha kunnossa?!”, yritin pitää ääneni hallinnassa, vaikkakin se kohosi huolestuttavan korkeaksi.

”On on, älä siitä huoli. Mutta en viitsi väittää samaa Dumlesta”, Essi huokaisi kyynelten kimaltaessa heikosti silmissä. Odotin hiljaa Essin jatkoa.

”Sillä huomattiin kaviokuume toissapäivänä”, hän kuiskasi.

”Voi ei”, henkäisin järkyttyneenä.

 

 

Kävelin yksityistalliin hiljaisuuden saattelemana. Olimme sopineet Essin kanssa, että hän sanoo muille kavereillemme minun olevan tallilla ja tulevan heidän luokseen myöhemmin. Halusin ensin hoitaa Vinhan kaikessa rauhassa ja samalla miettiä Dumlen tilannetta. Ykstityistallin hoitajalta Saimalta taas olin kuullut, että Vinha on jo sisällä. Askeleeni kaikuivat ja kuulin karsinoista hevosten vaimeaa rouskutusta. Vinhallakin taisi olla jo heinät. Koukkasin käytävän kulmasta sen karsinalle ja näin Vinhan ihanat pörrökorvat kaltereiden välistä. Avasin oven mahdollisimman hiljaa häiritsemättä sen ruokarauhaa. Vinha kuitenkin nosti päänsä minua kohti kiinnostuneena ja jauhoi ruokaa niin, että sitä tippui karsinan puruihinkin.

”Moi Viuhti”, kutsuin sitä matalasti lempinimellään. Se katseli minua ensin loukkaantuneena, mutta ei lopulta tainnut vastustaa kiusausta, vaan tallusti luokseni.

”Sinä se aina jaksat vain odottaa omistajaasi joka hylkää sinut vähän väliä”, huokaisin ja silitin sen turpaa. Sekin puhahti kuin näyttääkseen olevansa samaa mieltä. En voinut estää itseäni enää hetkeäkään, joten orin nojatessa päätään kämmenieni päälle, painoin sen turvalle pitkän pusun. Puin Vinhalle pikaisesti riimun päähän, vaikka en aikonutkaan laittaa oria kiinni harjauksen ajaksi.

”Kuules, minä lupaan pitää sinulle oikean hemmottelupäivän heti lauantaina kun koulu on taas poissa kuvioista hetkeksi”, jatkoin jo reippaammalla äänellä ja pyöräytin samalla kaltereissa roikkuvasta riimunnarusta solmun auki. Ripustin sen uudelleen samaan kohtaan kun olin pyyhkinyt hihallani pahimmat liat pois.

 

Juuri kun olin lopettamaisillani vapaana olevan Vinhan harjauksen, pääovelta kuului tömähdys ja askeleita. Otin vaistomaisesti kiinni Vinhan riimusta, sillä karsinan ovi oli raollaan ja hevosella taipumusta karkailla. Yllätyksekseni oviaukkoon ilmestyi Sara, ja odotin jo kysymystulvaa.

”Ei hätää, tulin vain hakemaan Piken maastokävelylle”, Sara kuitenkin vain sanoi ja heilautti punaista riimunnarua kädessään.

”Tämä nuori herra nimittäin pilaa lonkkansa samantien pitkän seisoskelun jälkeen”, Sara hymyili ja pyöräytti leikkisästi silmiään.

”Uskon”, hän sai minutkin hymyilemään. Sara oli jo jatkamassa matkaa, kun pysäytin hänet.

”Sara. Odota. Jos seura kelpaa, niin voimme tulla Vinhan kanssa mukaan. Kunhan harjaan sen loppuun”, ehdotin hetken mielijohteesta.

”Tottakai kelpaa. Jos itse haluat”, Sara jälleen hymyili ja luoja miten ystävällisesti hän osasikaan sen tehdä. Nyökkäsin.

 

”Ppprrr”, sanoin tyynesti Vinhalle, joka yritti tunkea karsinasta ohitseni. Sara oli ottanut Piken jo ulos ja odotti siellä. Suljin karsinan oven Vinhan astuttua ulos ja samalla tajusin, miten olinkaan kaivannut tätä kavioiden kopsetta betonilattialla. Se suorastaan sulatti sydämeni.

Saima tuli meitä vastaan ovella ja pysäytin Vinhan.

”Ai moi! Vitsi miten kiva nähdä sinua täällä! Vinha onkin jo pari päivää hermoillut perääsi”, Saima tervehti iloisena pilke silmäkulmassa.

”Varmasti”, nauroin kun Vinha parhaillaan hinkkasi poskeaan kaulaani. Saimakin hymyili suorastaan ihastuneena. Vinha oli lähtemässä jo eteenpäin, mutta pyäytin sen vielä.

”Kiitos kun olet omien töidesi lisäksi harjannut ja ratsastanut Vinhaa. Se on ihan mahtavaa”, katsoin Saimaa silmiin vakavana ja sivelin rauhoittuneen Vinhan pehmoista karvaa.

”Noh, ei se mitään haittaa. On ollut oikeastaan kivaa hoitaa tuota”, Saima kuittasi ja heilautti huolettomasti kättään.

”Mutta pitäkää kivaa maastossa!”, hän vielä sanoi ja meni talliin.

 

Kävelimme sanaakaan sanomatta mäkeä ylös hevosia taluttaen. Pikke vilkuili meitä hetken epäluuloisesti, mutta kun se tunnisti Vinhan, sen olemus rentoutui. Maastopolulle oli eilen levitetty suolaa jään sulamisen nopeuttamiseksi, niin olin Essiltä kuullut. Ja sen kyllä huomasi, sillä tie oli täynnä isoja läikkiä, joista tuli jo hiekkapohja esiin. Pientareilla oli hieman talven yli säilyneitä ruohotuppoja. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi. Tunsin oloni niin keväiseksi ja aloin melkein itkemään onnesta, kun näin miten Vinha tästä nautti. Se kulki korvat hörössä ja nuuhki aina välillä uusia metsän tuoksuja. Pikke näytti suunnilleen samalta siltä osin minkä Vinhan selän yli näin.

Kävelimme läheisen pellon reunalle asti ja siellä ei näkynyt enää jäätä, vain vähän lunta. Talvi taisi lähteä etuajassa. Tai siis, jos ei katsottu kauemmas pellolle, jossa oli lunta ainakin 3o cm. Seisahduin katselemaan peltoa mietteliäänä, ja vaikka en kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota, oli ihanaa miten Vinha pysähtyi kuuliaisesti vierelleni. Sara tuli turvaetäisyyden päähän seisomaan.

”Okei, tiedän ehkä mitä ajattelet, mutta kerro”, hän virnisti riemuisasti. Virnistin takaisin.

”Miten olisi virkistävä peltopätkä ilman satulaa?”, kysyin lopulta ilkikurisesti hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Jos siis saat ratsastaa Pikellä?”, varmistin ja pyyhin virneen kasvoiltani.

”Joo, saan välillä ja tänään minun oli tarkoituskin”, Sara sanoi luotettavasti.

”Hyvä vaan että Pikke ei ole enää niin herkkä ja että olen harjoitellut ilman satulaa menemistä”, hän vielä puuskahti esittäen närkästynyttä.

”Hyvä”, tokaisin reippaasti.

”Mutta miten ajattelit ratsastaa ilman suits…”, Sara aloitti, mutta jätti kysymyksensä kesken nähdessään minun heilauttavan riimunnarun toisen pään Vinhan selän yli.

”Näin”, väläytin hänelle enkelimäisen hymyn. Kiersin Vinhan toiselle puolelle ottamaan narun pään ja pujotin sen riimun metallirenkaan läpi. Tein siihen tukevan solmun ja ohjani olivat valmiit. Sara teki saman ja lähdimme etsimään kiveä, jolta voisimme kiivetä selkään.

 

”Onneksi olen mennyt Vinhalla kuolaimettomilla suitsilla”, huomautin nostaessani toisen jalkani Vinhan selän päälle. Ähkäisin, sillä tämä ei ollut helpoin asia puolitoistametrisen suokin kanssa. Tartuin hellästi Vinhan harjaan ja vedin itseni ylös. Sen selkä tuntui omituisen leveältä ja oudolta muutenkin, sillä en ollut ratsastanut Vinhalla pitkään aikaan. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta pyyhkäisin ne pois. Ohjasin Vinhan sivummalle ja katsoin, kuinka Sarakin kiipesi puuskahtaen selkään.

”Jos aiot laukata, minä en sitten voi”, hän huomautti huvittuneena.

”Joo, saa nähdä uskallanko minäkään laukata”, hymyilin takaisin.

Kävelimme peräkkäin pellolla hetken aikaa. Vinha tuntui virkeältä ja se otti koko ajan vain nopeampia askeleita. Yritin saada sen rauhoittumaan ja pidätin sitä istunnalla. Vinha hönkäisi kuin alistuakseen ja hidasti tahtia.

”Otetaanko vähän ravia?”, käännyin taaksepäin ilon kupliessa vatsassani.

”Käy”, Sara nyökkäsi. Olimme tehneet pienen kaviouran tapaisen pellolla kävellessämme, joten siinä oli helppo ravata. Tein pari huomaamatonta puolipidetettä ja hipaisin pohkeillani Vinhan kylkiä. Se ampaisi liikkeelle niin, että meinasin menettää tasapainoni, mutta hidasti alkupyrähdyksen jälkeen. Vinhan askeleet tallasivat maata ja pomputtivat minua. Onnistuin kuitenkin pitämään istuntani suhteellisen tasaisena.

 

Laskeuduimme molemmat selästä ja taputin Vinhaa kaulalle.

”Tosi upea poika”, kehuin sitä samalla kun purin suitsiviritelmäni ja kaivoin taskuni pohjalta porkkanapalan sille.

”Viivi! Lähdetäänkö takaisin jo? Aurinko alkaa laskea”, Sara huomautti.

”Joo, kannattaisi varmaan”, hymyilin surumielisesti. Lähdimme kävelemään hevosten rinnalla auringon laskiessa takanamme.

”Sara”, sanoin yhtäkkiä ja kiirehdin vähän Vinhan eteen nähdäkseni hänet.

”Joo?”, Sara katsoi minua kysyvästi.

”Lupaa minulle, että tehdään sama kesällä”, sanoin virnistäen.

”Kyllä kyllä”, Sara nauroi.

”Kunhan sinä kerrot meille viime ratsastuksen tapahtumat”, hän jatkoi varovasti. Ilmeeni synkistyi hieman. Ravistutin hiuksiani kuin päästäkseni eroon ajatuksesta, mutta tiesin kyllä ettei aihetta voisi ikuisuuteen vältellä. Niinpä nyökkäsin.

”Joo”

Siitä tuli ensimmäinen yhteinen lupauksemme. Ja ken tietää mitä kesä tuo tullessaan ystävyydemme kannalta.

 

 

 

 

 

Siinä oli vihdoin tää osa. Tuli vähä ylipitkä… Mutta, toivottavasti tykkäsit :))

Sanat: 1916

4 kommenttia

  1. TUULIS TUULIS TUULIS
    Mä olin totaalisesti unohtanut mitä edellisissä osissa oli mutta äh tää vaan on niin hyvä! NIIN HYVÄ.
    Enkä oo mitenkään hevosfani mutta ei se oo tärkeetä <3 Sä oot niin hyvä kirjoittamaan ja kuvailemaan just tarpeeksi xx

    Vastaa

    1. Ääääkkk kiitooss ihanaa! <33 Et tiiäkkää kuinka paljon toi merkkaa mullee 🥹<3

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.